Anu Suoranta: Työelämän otesanat


Kalevi Sorsa -säätiö | 27.04.2017

Juha Siltala otsikoi taannoin Työelämän huonontumisen lyhyt historia -kirjansa aloitusosion ”Sanat, joilla maailmasta saa otteen”. Juuri niitä otesanoja huutaa yhä nykyisen työelämän muutoksen hallinta. Näyttää ilmeiseltä, että juuri työn maailman sanoittaminen ja mittaaminen ovat pahasti kesken. Sen myötä loistaa poissaolollaan myös niin kutsutun uuden työn tekijöitä suojaavat rakenteet.

Sanat ja käsitteet ovat työelämän hallinnassa tärkeitä, joskin toki sisällöltään usein kiistanalaisia. Sama kiistanalaisuus, väärin- tai toisinkäsittäminen koskee myös työelämästä kertovia lukuja. Kiistanalaisuudesta johtuen työelämätoimijoiden huomio kilpistyy toistuvasti siihen, onko silpputyö lisääntynyt prosentin vai kaksi. Samalla peittyy alle se, että moninainen säännöllisen palkkatyön ulkopuolella työtätekevien ihmisten joukko on vakiintunut työmarkkinoiden pysyväksi rakenteeksi.  Rakenne taas tuottaa rakenteellista epätasa-arvoa ja yhteiskunnan legitimiteettikriisiä, sillä työ- ja sosiaalioikeudet on kytketty täysmääräisesti vain säännölliseen palkkatyöhön.

Ville Blåfieldin Uusi työ – uudet duunarit Impulsseja-sarjan kirjoitus lyö lusikkansa soppaan. Se ei kuitenkaan täsmennä, vaan hämmentää käsitekeitosta ja työelämän sanoittamista lisää. Teksti on työelämän ajatusten, ideoiden ja käsitteiden sekametelisoppa. Se maistuu ajoittain hyvältä, mutta on vähän vaikea saada kiinni siitä mitä syö. Blåfieldin asettama peruskysymys mitä työ on, saa tekstissä sekalaisia vastauksia. Työn avainsanojen käyttöä vaivaa epätäsmällisyys, joka liittyy juuri työn ja toimeentulon sidokseen. Oletan, että osittain kyse on tietoisesta valinnasta ja tarkoituksena onkin tökkiä sosialidemokratian kaikkein pyhintä toteemipaalua; työ on parasta sosiaaliturvaa.

Blåfieldin kirjoituksen idea hakea syötteitä sdp:n, työväenliikkeen ja ay-liikkeen ulkopuolelta on hyvä, mutta suurpiirteinen käsitteidenkäyttö tuo riskin kieltämisreaktiosta, kun valitsemansa yleisön kanssa puhuu eri kieltä. Erityisen häiritsevää epätäsmällisyys on palkkatyösuhteen ulkopuolelle järjestäytyvän itsensätyöllistäjätyön käsittelyssä, kun tiedostaa, että juuri palkkatyösuhteeseen on kytketty kokonainen työ- ja sosiaalioikeuksien järjestelmä.

Blåfield toteaa ay-liikkeen ja työväenliikkeen voitokkaiden 1900-luvun työajan, vuosilomien ja perhevapaiden työn rajaamistaistelujen säröksi nyt nousseen nuorten itsensätyöllistäjien toimeliaisuuden ja intohimon tehdä työtä kaiken aikaa kaikkialla. Itse sanoisin, että intohimon sijaan kyse on pikemminkin siitä, että palkkatyöhön 1900-luvun vuosikymmeninä kytketyt suojaavat instituutiot, kuten työaikasääntely, lomaoikeus ja perhevapaamallit sulkevat tämän itsensätyöllistäjäjoukon rakenteellisesti ulos. Särö on siinä, että työntekoa rajaavat oikeudet eivät ole tarjolla. Tällöin selviytymisen välttämättömyys sanoitetaan hyvänä päivänä intohimoksi, pahempina se näyttäytyy minuuteen kohdistuvina iskuina ja epäonnistumisina.

Blåfieldin tekstissä ja erityisesti 10 haastateltavan kirjosta nousee jo muuttuneen työnteon ajatus- ja toimintamalleja, jotka monin tavoin perustelevat sekä systeemimuutoksen että työelämän sääntelyn lisäämisen välttämättömyyttä. Yhtenäistä haastateltaville on, että nykysysteemi ei sovi oikein kenellekään ja monet näkevät itsensä työllistämisen yleistymisen vääjäämättömänä.

Sääntelyn uudistamisen välttämättömyydestä todistaa Wolt-startup-yrittäjien kielenkäyttö työkorvauksilla, siis kaiken sääntelyn ulkopuolella, polkevasta fillarilähetistä. Woltin mukaan räntäsateessa polkee kumppani, ei palkkatyöntekijä. Ei taida kumppanuus kestää ikää, eikä vaikkapa sairauksia.

Järjestelmän muutoksen välttämättömyydestä taas kertoo paljon se, että korkealla virkamiesjohdossa alkaa tulla sääli systeemin uhreja, jotka uupuvat työttömyysturvan rakenteellisiin esteisiin.  Työ- ja elinkeinoministeriön johtaja Tuija Oivo sanoo ääneen, että sosiaaliturva ja työttömyysturvajärjestelmä eivät ole tällä vuosituhannella, vaan ne on tehty palkkatyötä ajatellen, sellaista palkkatyötä jota vieläpä tehdään kahdeksasta neljään. Kalenterista päätelleen vuosituhat vaihtui 17 vuotta sitten. Kysymys kuuluukin, kauanko odotellaan, että käyttöjärjestelmä vaihtuu sellaiseen, joka sopii niin turvan, hinnoittelun ja neuvotteluoikeuksien suhteen myös palkkatyösuhteen ulkopuolella tai erilaisilla alustoilla työskenteleville.

Blåfieldin kirjoituksen julkilausuttu tarkoitus on toimia kaikupohjana sosiaalidemokraattisessa puoluekokouksessa käynnistyvässä keskustelussa. Puoluekokous meni, mutta keskustelu antaa odottaa itseään. Käsitykseni mukaan valitussa yleisössä on kyse juuri siitä erityisjoukosta, joka pitää johtotähtenään hokemaa työ on parasta sosiaaliturvaa. Se on uskossaan vahva, että perustulo on kallis, turha tai kauhea ja joukkoon kuuluu niitä, jotka usein henkeä vetämättä lausuvat työ, työ, työ ja liittävät siihen ihmisen arvon. Blåfieldin lyhyt pohdinta Raija Julkuseen ja Richard Sennettiin nojaten työelämän tunnustustaisteluista olisi saanut jatkua pidemmällekin, sillä juuri tässä ajassa kunnioitus, palkkatyö ihmisarvon mittana, työn ja toimeentulon kytköksen irtautuminen toisistaan, perustulo, kaikenlainen toimeliaisuus ja työväenliikkeen pitkän linjan ajatus työstä vapautumisesta lyövät kättä tavalla, jolla kirjoituksen valitulla yleisöllä lienee paljon työstettävää.

On ilmeistä, että muuttuvan työelämän käsite- ja lukusekavuus on hidastanut työntekijää perinteisesti suojanneiden instituutioiden, kuten sosialidemokraattisen ammattiyhdistys- ja työväenliikkeen asennemuutosta. Tarrautuminen vakituiseen ja kokoaikaiseen palkkatyöhön ja täystyöllisyysideaaliin saattaa olla oire siitä, että muusta ei saa otetta. Väitänkin, että nykytyöelämässä tunnistettavia ilmiöitä on paitsi nimettävä mietitymmin, niin myös pyrittävä tietoisesti kohtuulliseen yhteisymmärrykseen sanojen ja lukujen sisällöstä. Itsensätyöllistämisen tunnistamisessa on näkyvissä valoa, seuraava askel on systeemiin sopiminen. Onnea käsitesekamelskasta huolimatta kirjoitukselle matkaan, jotta se laajentaisi valitun yleisön tajuntaa ja sysäisi liikkeelle muutosta.

Anu Suoranta

Anu Suoranta on valtiotieteiden tohtori ja tutkija Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa.

 

Kommentti Anu Suorannan kirjoitukseen

Anu Suoranta suomii Ville Blåfieldin Impulsseja-sarjan kirjoitusta käsitesekamelskasta. Suorannan mielestä teksti ei selvennä vaan hämmentää työelämän jo valmiiksi sekavaa sanoittamista. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että tämä on Blåfieldiltä tietoinen valinta. On kyse näkökulmista, joita uuden työelämän eri kulmilla häärivät Blåfieldille pyydettäessä tarjoilevat. Blåfieldin kirjoitus on mielestäni eri näkökulmien valottamisessa ansiokas, eikä raportin ansioita vähennä se, että lähestymistavaksi on valittu esseistisyys eikä käsitteellisesti tarkka analyysi.

Samalla Suoranta syyttää sosialidemokraatteja kyvyttömyydestä ottaa työelämän murros haltuun ja esittää uskottavia ratkaisuja sen ongelmiin. Hän kuitenkin (ehkä tarkoittamattaan) vastaa kysymykseen siitä, miksi näin on tapahtunut: työelämän käsite- ja lukusekavuus. Voisiko olla, että työn muutos oikeasti on hankala ilmiö, josta asiaan perehtyneenkin on vaikea ottaa selkoa? Hankaluutta ryydittää se, että toistaiseksi keikkatyö tai työelämän pirstoutuminen ei ole Suomessa hallitseva ilmiö vaan, kuten Blåfieldkin kirjoittaa, 80 prosenttia työsuhteista on edelleen ”tyypillisiä”. Tämä ei tarkoita, etteikö työelämän muuttumista pitäisi ottaa tosissaan ja nähdä nyt vielä pienessä ilmiössä tulevaisuuden trendi. Mutta keskustelun haltuunoton hankaluutta se selittää.

Blåfieldin mukaan on tapahtunut kulttuurinmuutos niin, että työntekijöiden tavoitteena ei olisi enää erottaa työ- ja vapaa-aikaa toisistaan. Sen sijaan työntekoa leimaisi intohimoinen suhtautuminen siihen. Suoranta ounastelee tämän johtuvan ennen kaikkea siitä, että oikeuksia, jotka mahdollistaisivat työn ja vapaa-ajan erottamisen toisistaan, ei ole tarjolla.

Näin voi hyvin olla. Mutta kuinka oikeutettua on Suorannan tavoin väittää, että Blåfieldin viesti työelämän muutoksesta laskeutuisi sosialidemokraateissa hedelmättömään maaperään? Työn ja inhimillisten työehtojen näkeminen tasa-arvoisen yhteiskunnan ja ihmisten hyvinvoinnin kulmakivinä ei tarkoita vakinaiseen palkkatyöhön tarrautumista tai ihmisarvon mittaamista työllä, kuten Suoranta väittää.

Jokainen päättävässä asemassa ollut on omalta osaltaan vastuussa siitä, että sosiaali- ja työttömyysturvajärjestelmämme on sekava tilkkutäkki, jossa ihmisiä joutuu liian usein väliinputoajiksi. Tämä on sdp:n syytä siinä missä muidenkin. Ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiö joka tapauksessa haluaa käydä keskustelua työelämän murroksesta ja siihen liittyvistä laajemmista kysymyksistä koskien esimerkiksi sosiaaliturvaa.

Nähdäkseni ratkaisu keikkatyön ja sosiaaliturvan puutteisiin ja ongelmiin ei ole vähemmän sosialidemokratiaa vaan enemmän sosialidemokratiaa. Siis enemmän säällistä työelämää ja sosiaaliturvaa kaikille: oikeus sairauspoissaoloihin, loman kerryttäminen, työttömyysturvan ja eläkkeen kartuttaminen, terveydenhoito, työsuojelu, perhevapaat. Näitähän Suorantakin kannattaa.

Maija Mattila, YTM

Kirjoittaja tutkii Kalevi Sorsa -säätiössä digitalisaatiota ja keikkataloutta


Kommentit

Kalevi Sorsa -säätiö