Minea Koskinen: Miten käy työlle, kun ilmastonmuutos etenee?


Kalevi Sorsa -säätiö | 26.10.2017

Suomessa on totuttu laittamaan vastakkain työpaikat ja ympäristö, koska talous ja työ perustuu luonnonvarojen käyttöön. Paikallisten konfliktien rinnalle on noussut maailmanlaajuinen ristiriita talouskasvun ja planeetan kantokyvyn välillä. Poliittinen vastaus on ollut siilipuolustus, vaikka ilmastonmuutoksen jälkeinen maailma voi tarjota jopa nykyistä enemmän työtä.

Suomen teollisuus on raskasta, siis energiaintensiivistä, ja on jatkuvasti huolissaan siitä, mitä EU:n ilmastopolitiikka tekee energian hinnalle. Lohdutukseksi on luotu Suomessa monenlaisia energiatukia, yhden arvion mukaan 2,1 miljardin edestä vuosittain. Teollisuuden työpaikkoja on kadonnut kymmenessä vuodessa noin 100 000. Viimeksi puoliväliriihessä hallitus ja etenkin Petteri Orpo vetosi työpaikkojen säilyttämiseen, kun hallitus ei kajonnut yritystukiin. Sitä olikin edeltänyt uusi tuki, “päästökaupan epäsuorien kustannusten kompensaatio”. Esimerkiksi VATT:n talousasiantuntijoiden mielestä tällainen vastikkeeton yritystuki on huonoin mahdollinen. Mutta politiikan korvat kuulevat asiantuntijoita valikoiden.

Ilmastonmuutoksen hillinnästä on tullut uhka työlle. Suomen virallisissa kannanotoissa korostetaan, että EU:n ilmastopolitiikka ei saisi hankaloittaa teollisuuden oloja. Hankaloittamista on esimerkiksi päästökauppa, jota Kiinan ei tarvitse noudattaa. Myös ”taakanjaossa” eli päästökaupan ulkopuolella Suomi on saanut keskiarvoa kovempia tavoitteita, esimerkiksi liikenteen päästöihin. Viimeisin kiista liittyi metsien hiilinieluihin ja siihen, saako metsäteollisuus käyttää kotimaista puuta ilman lisäkustannuksia.

Ammattiliitot ovat suhtautuneet ilmastonmuutokseen vältellen ja varoen. Jäsenet ovat huolissaan teollisuuden työpaikkojen menettämisestä. Moni on pettynyt lupauksiin clean techin kuten tuulivoiman työllisyysvaikutuksista. Vihreä talous on jäänyt odottamaan läpimurtoa ja uskottavaa näyttöä. Tuntuu, että kymmenen vuotta sitten maalailtiin aivan toisenlaista kuvaa tulevaisuudesta ja se on nyt haalistunut. Käsijarru on päällä.

Kesäkuussa 2017 Lauri Ihalainen puhui EAY:n Ilmastopolitiikka ja työllisyys -tilaisuudessa poliitikkojen vastuusta: “Politikkojen ja työmarkkinaosapuolten tehtävä on ennakoida ja pehmentää tätä muutosta ja sen vaikutuksia yksilöille mutta ei asettua muutoksen tielle tai takertua vanhaan.”

Se on valtava haaste äänestäjiä kuuntelevalle poliitikolle ja työntekijöiden edunvalvojille.

Kaikkien työpöydälle

Kesäkuussa YK:n kehitysohjelman UNDP:n uusi pääjohtaja Achim Steiner povasi Helsingin Sanomissa maailmantalouteen järisyttävää muutosta. Hän muistutti, että reilut kymmenen vuotta sitten Saksan määrätietoinen energiapolitiikka pakotti energiayhtiöt muuttumaan, konkurssin uhalla. Se oli valinta, joka hävitti vanhaa ja loi uutta. Suomi ei ole lähtenyt tällaisen määrätietoisen teollisuuspolitiikan tielle ja on siksi on jäänyt puolustamaan “perinteistä” teollisuutta.

Ilmastonmuutoksen vaikutus työhön ulottuu syvemmälle kuin energiayhtiöihin. Fossiilisten polttoaineiden varassa tehdään valtava arvonlisäys ja pian se pitäisi tuottaa ilman. Jokainen yritys joutuu ratkaisemaan oman liiketoimintansa energiaperustan, jolla työpaikatkin lepäävät. Valtava kysymys on esimerkiksi se, miten tavaroiden tuotantoon, jakeluun ja myynnin maksimointiin kehitetty talous muuttuu sellaiseksi, jossa kaikki tarpeet yritetään tyydyttää mahdollisimman vähällä. Yritykset joutuvat miettimään energia- ja materiaalitehokkuutta, koska sekä energiasta että monista keskeisistä raaka-aineista joudutaan maksamaan nykyistä enemmän. Jos se ennen oli valinta tai kilpailuetu, pian se on välttämättömyys.

Kun yritys alkaa tehdä asioita toisin, sen työntekijöiden pitää hankkia uusia taitoja. Kenen tehtävä on varmistaa, että kaikki löytävät paikkansa fossiilisten jälkeisessä talousjärjestelmässä? SAK on esimerkiksi ehdottanut muutosturvaa työntekijöille. Ensin pitäisi tunnistaa, kenen töihin ilmastonmuutoksen politiikka vaikuttaa eniten ja millaisia uusia uravaihtoehtoja heille voi tarjota.

Lopulta jää vähän töitä, joihin ilmastonmuutos ei vaikuta. Vakuutusalalla tai vaikka sosiaalityössä tunnistetaan uusia riskejä. Lääkärit törmäävät tauteihin, joita ei ole ennen Suomessa tavattu. Vanhoja rakennuksia korjataan ja uudet rakennetaan energiatehokkaiksi. Työpaikoilla joudutaan etsimään uusia keinoja energian säästämiseksi ja päästöjen vähentämiseksi. Matkustaminen vähentyy ja siitä tulee vähäpäästöisempää. Etäkokoukset ja -työ yleistyvät.

Työn ja materian kytkös

Työtä tehdessään ihmiset kuluttavat aina energiaa ja raaka-aineita. Jos työ tapahtuu paikallisesti ja perustuu vain välttämättömiin tarpeisiin, se ei tuota lisäarvoa. Silloin työn palkka on välttämättömien tarpeiden tyydyttäminen. Tällainen työ kuluttaa vähemmän luonnonvaroja kuin tuottava työ. Sitä kutsutaan usein epäviralliseksi. Virallinen työ mittaa arvonsa markkinoilla.

Sitran kesäkuussa järjestämässä kiertotalouden tapahtumassa varoiteltiin useasti, että maapallo ei tällä mallilla kestä 2-3 miljardin ihmisen keskiluokkaistumista eli sitä, että heidän työnsä tuottavuus nousee. Myös Afrikassa yhä useampi pyrkii globaaleille työmarkkinoille, irti paikallisesta.

Globaalisti työllisyyden ylläpito vaatii noin neljän prosentin vuosittaista talouskasvua. Sellaisesta ihmiskunta nautti vuosikymmeniä ja se nosti ihmisiä köyhyydestä.

Nyt jos maailmantalous kasvaisi noin neljän prosentin vuosivauhtia, sen kokonaisvolyymi olisi vuonna 2050 lähes viisinkertainen verrattuna vuoden 2010 kokonaistuotantoon. Vuonna 2010 ihmiskunnan ekologinen kuormitus oli jo 50 prosenttia suurempi kuin pitäisi. Se ei voi enää kasvaa samassa suhteessa talouden kanssa. Teknologia parantaa energian ja materiaalin käyttöä, mutta sekään ei yksin ratkaise ristiriitaa.

Tähän asti ilmastonmuutos ei ole sanellut rajoja työnteolle. Työtä ei ole jätetty tekemättä siksi, että se käyttää raaka-aineita tai energiaa. Se johtuu siitä, että ympäristövaikutukset eivät siirry tuotteiden tai palveluiden hintoihin.

Oletetaan, että jossain vaiheessa silmukka alkaa kiristyä. Se tarkoittaa esimerkiksi lentomatkailun kallistumista. Siitä voi tulla Suomen matkailuviennille samanlainen kohtalonkysymys kuin EU:n hiilinielupolitiikasta metsäteollisuudelle. Tai jos otamme tosissaan ajatuksen jakamistaloudesta, se vaikuttaa väistämättä joidenkin tuotteiden kysyntään. Jakaminen korvaa ostamista. Silloin osa valmistukseen tähtäävästä työstä muuttuu kannattamattomaksi.

Kuulostaa lannistavalta, mutta kutistuva talous ei ole ainoa vaihtoehto. Oikein suunniteltuna vähähiilinen talousjärjestelmä lisäisi työtä. Kun työ nyt jakautuu maailmalla epätasaisesti, ilmastonmuutoksen hillintä tekee monista maailmalle kadonneista töistä jälleen tarpeellisia ja paikallisia. Kun ruuan tuonti muuttuu epävarmaksi, ruuantuotannon työtä siirtyy takaisin Suomeen. Ilmastonmuutos voi tuoda takaisin sekatyöläisen, joka tekee vuoden aikana montaa eri työtä sesonkien ja tarpeiden mukaan.

Sitran kehittelemä kiertotalouden malli lupaa sekin lisää työtä: kun tuote muuttuu palveluksi, se ei valmistukaan yhdellä kertaa. Työstä tulee syklistä, jatkuvaa. Korjaaminen, huoltaminen, kierrätys, uudelleenkäyttö ja vuokraaminen tuottavat kaikki enemmän työtä kuin pelkkä valmistaminen ja poismyynti. Malli tekee työstä kannattavaa myös tilanteessa, jossa raaka-aineiden ja energian hinta on noussut.

Tällainen maailma kaipaa poliittista mielikuvitusta nyt. Etenkin se kaipaa rohkeutta sanoa, ettei työ katoa energiaintensiivisen teollisuuden mukana.

Minea Koskinen

Kirjoittaja oli mukana kirjoittamassa teosta ”Hyvän sään aikana – mitä Suomi tekee kun ilmasto muuttuu” ja “Työ 2040” -raporttia. Hän valmistelee nyt gradua palvelutyön tulevaisuudesta.

 


Kommentit

Kalevi Sorsa -säätiö