Keikkatyö ennen ja nyt – onko mikään muuttunut?
Keikkatyön ongelmat ovat nousseet alustatalouden myötä keskeiseksi puheenaiheeksi. Keikkatyön juuret ulottuvat kuitenkin syvälle historiaan. Helsingin yliopiston tutkijatohtori Leena Enbom valottaa blogitekstissään, kuinka nykyinen keikkatalous on omaksunut ikivanhoja työn organisoinnin tapoja, mutta pystyy toteuttamaan ne tehokkaasti uuden teknologian avulla. Pahimmillaan se kärjistää työelämän eriarvoisuutta.
Keikkatyön merkitys on vaihdellut eri yhteiskunnissa ja aikakausina. Varhaisteollista aikaa voidaan pitää keikkatyön huippukautena, sillä suuri osa väestöstä työskenteli lyhytkestoisissa ja tilapäisissä työsuhteissa. 1800-luvun Euroopassa keikkatyö oli yleistä teollisuudessa, palveluissa ja maataloudessa, kuten sadonkorjuussa.
Tässä blogitekstissä keikkatyöllä viitataan yksittäisiin ja kertaluontoisiin tehtäviin, joita tehdään korvausta vastaan. Esi- ja varhaisteollisen yhteiskunnan keikkatyöläiset olivat hetken tarpeisiin rekrytoitua lyhytaikaista työvoimaa – useimmiten työttömyyden ja keikkatyön kierteissä eläviä yksilöitä. Kriittisessä yhteiskuntateoriassa tällaista työvoimasegmenttiä kuvataan suhteellisen liikaväestön käsitteellä.
Keikkatalouden rooli on korostunut yhteiskunnissa, joita leimaavat sääntelemättömät työmarkkinat, heikko sosiaaliturva, taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus sekä virallisen tilastoinnin ulkopuolelle jäävä informaalin talouden alue. Nämä olosuhteet ovat olleet keikkatyön keskeinen kasvualusta niin menneisyydessä kuin nykyään. Toisaalta keikkatyön laajuudessa ja luonteessa on nähty myös muutoksia, joita kuvaan jäljempänä.
Ennen sitä tarkastelen esimerkkinä historiallisen keikkatyön markkinoita 1900-luvun taitteen Helsingissä. Käsittelin aihetta myös väitöskirjassani. Siinä osoitan, kuinka kaupungin laajentuminen, pienten työnantajien suuri osuus ja maksukykyinen keskiluokka pitivät yllä lyhytaikaisen työvoiman kysyntää. Ilmiö koski erityisesti kotitalouspalveluja, kulutushyödykkeiden tuotantoa, kuljetusta ja rakentamisesta. Kaupungissa, jonka väkiluku hipoi sataatuhatta, työskenteli useampi tuhat ihmistä mikroyrittäjinä, itsensätyöllistäjinä ja työsuhteissa, joita nykyisin kuvattaisiin epätyypillisiksi.
Hyväntekeväisyysjärjestöt olivat 1900-luvun alun työnvälistysalustoja
1900-luvun alun Helsingissä oli useita toimijoita, joiden kautta keikkatyövoima kohtasi työn ostajat. Tällaisia olivat muun muassa hyväntekeväisyysyhdistykset, jotka torjuivat köyhyyttä 1800-luvun filantropian ideologian mukaisesti. Tuolloin köyhyyden torjunnassa pyrittiin välttämään raha-avustusten jakamista ja ohjaamaan vähävaraisia auttamaan itse itseään. Seurauksena yksityistä köyhäinapua jakaneista järjestöistä muodostui myös työnvälityksen toimijoita – tai alustoja, kuten niitä nykytermein voisi kuvata.
Föreningen för Välgörenhetens ordande (Yhdistys hyväntekeväisyyden järjestämiseksi), Fruntimmersföreningen (Rouvasväenyhdistys) ja Stadsmission (Kaupunkilähetys) välittivät keikkaluontoista työvoimaa Helsingin ylemmälle keskiluokalle. Tyypillinen keikkatyöläinen oli tilapäistä kotitalousapua tai ompelu- ja käsitöitä tilaustöinä tarjoava nainen. Nämä työläiset oli pestattu tiettyyn tehtävään, josta maksettiin kappale- tai urakkapalkka. Kuitenkin yhteiskunnan silmissä keikkatyötä tekevät naiset olivat yleensä itsensätyöllistäjiä, jotka myivät tarjoamiaan palveluita ja tuotteita, eivät palkattua työvoimaa.
Työntekijästatuksen puuttuminen johti samankaltaisiin tilanteisiin kuin tänä päivänä, vaikka sosiaalivakuutusjärjestelmä oli tuolloin niukka koko väestölle. Esimerkiksi vuonna 1895 säädetty tapaturvavakuutuslaki tarjosi turvaa tehdastyössä loukkaantuneelle työntekijälle, mutta itsensä työllistävän pyykkärin liukastuminen rantakalliolla ei kuulunut minkään korvausjärjestelmän piiriin.
Varhaisteollisen ajan hyväntekeväisyysjärjestöt toimivat monilta osin, kuten nykyiset digitaaliset alustat. Ne välittivät toimeksiantoja, keräsivät tietoa työntekijöiden luotettavuudesta ja pätevyydestä ja jakoivat näitä arvioita eteenpäin. Tämä muistuttaa nykyisten digitaalisten alustojen toimintaa, jossa algoritmi mittaa työntekijän tehokkuutta ja suorituksia pisteytetään muun muassa asiakaspalautteen perusteella.
Yhdistysten välittämiä toimeksiantosuhteita leimasi voimakas riippuvuus välittäjäorganisaatiosta ja niiden sisällä toimivista yksilöistä. Heikko taloudellinen asema ja rajattu pääsy virallisille työmarkkinoille sitoivat keikkatyöntekijät tiiviisti avustusorganisaatioihin. Niiden kaksinaisrooli yksityisen köyhäinavun jakajana ja työnvälittäjänä loi asetelman, jossa korvaukset painuivat minimiin. Tarjotuista keikoista kieltäytyminen olisi ollut toimeentulon kannalta kohtalokasta. Vaikka yhdistys ei kerännyt maksua välitetyistä työtarjouksista, hyötyivät yhdistyksen sisä- ja ulkopiiri edullisen työvoiman helposta saatavuudesta.
Keikkatyötä tekivät myös miehet. Tyypillisiä miesten keikkatöitä olivat lastaus-, kanto- ja purkuhommat rakennuksilla ja satamissa, lumenluonti sekä satunnaiset työtehtävät teollisuuslaitoksissa ja muilla työmailla. 1900-luvun alun Helsingissä oli runsaasti erityisosaajia, mutta myös suuri joukko sekatyöläisiä ilman vakiintunutta ammattia. Merkittävä osuus sekatyömiehistä teki joko kokonaan tai ajoittain keikkatyötä.
Satamakaupungeille tyypillinen keikkatyömiesten rekrytointikanava oli huutokonttori. Huutokonttorit olivat satamissa toimivien ahtausliikkeiden työhönottotoimistoja, joiden eteen satama- ja sekatyöläiset kerääntyivät aamuisin jonottamaan mahdollista kutsua purku- ja lastaustyöhön. Työntekijät rekrytoitiin yleensä yhden työpäivän mittaisiin keikkoihin. Huutokonttoria voi verrata nykyisiin henkilöstövuokrausfirmoihin, jotka palvelevat työnantajien lyhytaikaisia työvoimatarpeita.
Onko keikkatyö todella lisääntynyt?
Keikkatyön yleisyyden arvioiminen on haastavaa, sillä sen määritelmät ovat häilyviä ja se limittyy usein informaaliin talouteen. Monet historialliset keikkatyön muodot jäivät tilastoinnin ja verotuksen ulkopuolelle, eikä niitä ole mahdollista tavoittaa perinteisten lähteiden, kuten väestö- ja yrityslaskentojen kautta.
Nykyisen keikkatyön yleisyyttä voidaan kuitenkin arvioida osittain esimerkiksi alustatalouden kautta. Euroopan tutkimusneuvoston GIGSTATS-hanke ja talousjärjestö OECD:n tutkimukset ovat osoittaneet, että alustatalouden osuus työllisyydestä on edelleen melko vaatimaton – noin 1–3 prosenttia työvoimasta. Eurostatin koordinoimassa pilottitutkimuksessa arvioitiin, että alustatyötä oli tehnyt Suomessa vuonna 2022 noin neljä prosenttia 15–64-vuotiaista. Osuus vaihtelee kuitenkin valittavista kriteereistä riippuen. Alustatalouden työvoiman dokumentoiminen antaa myös yksipuolisen kuvan asiasta, sillä keikkatyötä tehdään laajasti muun muassa henkilöstönvuokrausfirmojen kautta sekä toimeksiantosuhteessa esimerkiksi media-alan free-lancereina.
Vaikka keikka- ja alustatyön mittaaminen ei ole ongelmatonta, voidaan jonkinlaisia vertailuja tehdä yli ajan. 1900-luvun alun Helsingissä työskenteli lähes 7 000 sekatyöläistä, joista arviolta kolmasosa eli keikkatöistä. Sekatyömiesten kotitaloudet olivat niitä, joissa myös naiset ja lapset olivat tyypillisesti keikkatyövoimaa. Voidaankin arvioida, että lähemmäs kymmenen prosenttia työikäisestä väestöstä oli keikkaluontoisissa työsuhteissa, osa heistä kokonaan palkkatyön ulkopuolella itsensätyöllistäjinä. Osuus saattaa siis olla jopa suurempi kuin tänä päivänä.
Keikkatyön yleistyminen on melko kiistatonta, jos tarkastellaan viimeisen kolmen tai neljän vuosikymmenen kehitystä. Jos sen sijaan aikajänne ulotetaan 1800-luvun esiteolliseen tai sitä edeltävään varhaismoderniin aikaan, on keikkatyö ollut aina varsin yleistä. Ainoan poikkeuksen muodostavat hyvinvointivaltion ja talouskasvun niin sanotut kultaiset vuosikymmenet toisen maailmansodan jälkeen.
Keikkatyön laajenemisen historiassa voidaan erottaa kolme pääaaltoa. Ensimmäinen aalto 1900-luvun alussa liittyi työmarkkinoiden sääntelyn puutteeseen, kaupungistumiseen ja palvelujen kysynnän kasvuun. Toinen aalto syntyi 1970-luvun lopulla uusliberalismin noustessa, kun yhä useampi yhtiö omaksui liiketoimintamallin, jossa työntekijöistä tehtiin ammatinharjoittajia. Kolmas merkittävä vaihe sijoittui vuosien 2008–2009 tienoille, jolloin nykymuotoinen alustatalous alkoi muotoutua ja kasvaa. Älypuhelinten kehitys on kiihdyttänyt alustataloutta ja tuonut alustatyön piiriin uusia aloja ja toimijoita.
Suuret alustayhtiöt ovat merkittäviä taloudellisia mahteja, joiden henkilöstöpolitiikka poikkeaa monista muista suurtyönantajista. Teollisen kauden suuryhtiöt Finlaysonista Kone & Siltaan pyrkivät kiinnittämään ainakin ydintyövoiman itseensä muun muassa tarjoamalla asuntoja ja palveluita työläisilleen. Sen sijaan nykyaikaiset alustayhtiöt väistävät tehokkaasti työnantajavelvollisuuksiaan ja luottavat keikkatyövoiman jatkuvaan saatavuuteen.
Uuden keikkatalouden ”tehokkuus” voi kärjistää sen ongelmia
Historian valossa on siis nähtävissä, että digitalisaatioon nojaavat työn organisoinnin tavat ovat usein paluuta vanhaan. Vaikka keikkatyöläiset ovat näennäisen vapaita, ovat heidän mahdollisuutensa neuvotella työnteon ehdoista olleet kautta aikain rajalliset. Julkiseen debattiin nostetut nykyisen keikkatyön ongelmat ovat leimanneet keikkatyöläisen arkea jo reilut sata vuotta sitten. Nykypäivän alustatyöläiset ovat välitilassa vailla palkansaajan sosiaaliturvaa ja yrittäjän vapautta ja mahdollisuutta kasvattaa voittojaan. Myös varhaisteollisen ajan keikkatyöläiset olivat useimmiten työvoimaa ilman työläisen statusta.
Angloamerikkalaisessa maailmassa toimeentulon epävarmuutta kuvastava termi prekaari työ tuli yhteiskunnalliseen keskusteluun jo 1800-luvun lopulla. Keskusteluissa tunnistettiin vakuutusjärjestelmän väliinputoajat – nobody’s men – eli työnantajalta toiselle risteilevä lyhytaikainen työvoima. Lainsäädäntö ei tuonut heille turvaa ammattisairauden tai työtapaturman sattuessa. Pitkästä historiasta huolimatta moni keikkatyöläisen sosiaaliturvaan liittyvä kysymys on edelleen ratkaisematta.
Keikka- ja alustatalouden kasvua edistävät suuret statuserot eri yhteiskunnan ryhmien tai luokkien välillä. Keikkatalous tuo keskiluokkaisen kuluttajan saataville vaivattomasti palveluja, mutta niiden edullisuus perustuu siihen, että keikkatyöläiselle maksetaan vain tietyn, kapeasti määritellyn työsuoritteen perusteella, ei työhön kuluvasta todellisesta ajasta. Työvälineiden hankinta, huolto ja uuden keikan odottelu tapahtuvat työntekijän omalla ajalla ilman korvausta. Työn loppumiseen, tapaturmaan, sairauteen ja muihin riskeihin varautuminen jäävät työn suorittajan vastuulle eikä matalista palkkioista usein riitä säästöihin tai vakuutuksiin.
Keikkatalouden joustava työvoima on kautta aikain koostunut yksilöistä, joilla on rajattu pääsy vakaisiin työsuhteisiin ja sosiaalisiin turvaverkkoihin sekä heikoin neuvotteluvoima. Työmarkkinoiden murroksesta käytävässä keskustelussa jää usein huomiotta se, että niin sanottu uusi työ nojaa pitkälti viime vuosisadan alusta kopioituun on-demand-talousmalliin, jossa osa työvoimasta viettää merkittävän osan elämästään valmiustilassa. On-demand-taloudessa työ ja palvelut tarjotaan välittömästi asiakkaiden tarpeiden mukaan. Työprosessit pilkotaan pieniksi, erillisiksi osiksi, ja työntekijöistä tulee yksittäisten tehtävien suorittajia.
Nykyinen keikkatalous on siis omaksunut ikivanhoja työn organisoinnin tapoja, mutta se pystyy toteuttamaan ne tehokkaasti uuden teknologian avulla. Juuri tämä tehokkuus leimaa nykyajan keikkatyötä verrattuna aiempaan. On kuitenkin tärkeätä huomata, että tehokkuus tarkoittaa ensisijaisesti prosessien nopeutta, ei välttämättä työntekijöiden hyvinvointia. Pahimmillaan se voi kärjistää eriarvoisuutta ja johtaa prekaarin luokan kasvuun.
Leena Enbom (VTT) työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa Scarred People -hankkeessa. Hän väitteli tohtoriksi talous- ja sosiaalihistorian oppiaineesta vuonna 2023. Tutkimuksessaan hän on tarkastellut muun muassa työssäkäyvien köyhyyttä ja toimeentulostrategioita sekä sosiaaliturvan historiaa.