Jälkikeynesiläiset ansaitsevat asiallista kritiikkiä
Olen yksi niistä muutamasta tutkijasta ja yhteiskunnallisesta keskustelijasta, jotka ovat pyrkineet tuomaan jälkikeynesiläisen makrotaloustieteen näkemyksiä suomalaiseen talouspoliittiseen keskusteluun viime vuosina. Minun ja monien muiden yllätykseksi jälkikeynesiläisyydestä on tullut suomalaisen talouspoliittisen debatin osapuoli ja talouspolitiikan iskusana. Vielä muutama vuosi sitten vain harva suomalainen taloustieteilijäkään oli kuullut Keynesin ”alkuperäisiä ajatuksia” edustavasta ja uusklassisen makrotaloustieteen epärealistisuutta kritisoivasta jälkikeynesiläisyydestä.
Olen yksi niistä muutamasta tutkijasta ja yhteiskunnallisesta keskustelijasta, jotka ovat pyrkineet tuomaan jälkikeynesiläisen makrotaloustieteen näkemyksiä suomalaiseen talouspoliittiseen keskusteluun viime vuosina. Minun ja monien muiden yllätykseksi jälkikeynesiläisyydestä on tullut suomalaisen talouspoliittisen debatin osapuoli ja talouspolitiikan iskusana. Vielä muutama vuosi sitten vain harva suomalainen taloustieteilijäkään oli kuullut Keynesin ”alkuperäisiä ajatuksia” edustavasta ja uusklassisen makrotaloustieteen epärealistisuutta kritisoivasta jälkikeynesiläisyydestä.
Raha ja talous -blogin kirjoittajat Lauri Holappa ja Jussi Ahokas ansaitsevat kunnian jälkikeynesiläisyyden Suomeen tuomisesta ja rahatalouden kysymysten systemaattisesta käsittelystä ja kansanomaistamisesta. Vuonna 2010 perustetusta blogista on tullut Suomen suosituin talousblogi, samojen herrojen Rahatalous haltuun. Irti kurjistavasta talouspolitiikasta -kirja on ollut myyntimenestys ja Holapan ja Ahokkaan näkemykset ovat alkaneet näkyä monissa medioissa. Näkyvyyttä selittänee myös se, että pitkään jatkuneen kriisin keskellä on tilausta uusille näkemyksille talouden toiminnasta. Ennen 2007–2009 finanssikriisiä vielä ajateltiin, että makrotaloustieteilijät ja heitä tarkkaan kuunnelleet poliittiset päätöksentekijät ovat pystyneet ohjaamaan talouden vakaalle kasvu-uralle.
Jälkikeynesiläisiä haastajia kommentoitiin virallisilla taloustieteellisillä foorumeilla pitkään asiallisesti ja rakentavasti. Kuitenkin viimeisen vuoden aikana, kun jälkikeynesiläiset näkemykset ovat alkaneet saada asemaa julkisessa keskustelussa, sosiaalisessa mediassa pieni mutta aktiivinen joukko on hyökännyt aggressiivisesti Ahokasta ja Holappaa kohtaan – eräs professori on jopa levittänyt suoranaisia valheita Ahokkaan ja Holapan ansioluetteloista. Useat keskustelijat myös rinnastavat jälkikeynesiläisen taloustieteen homeopatiaan. Näiden näkemysten mukaan talouskysymyksen uskottava asiantuntijakommentointi edellyttää ”oikeaoppisen” taloustieteen tutkijakoulutusta.
Edellä mainitusta keskustelutyylistä käy osoituksena ajatuspaja Liberan Heikki Pursiaisen uusi blogikirjoitus Kuka uskoo jälkikeynesiläisiä?. Kirjoituksessa hyökätään ennen kaikkea H&A:n asiantuntijuuden ja pätevyyden kimppuun. Sen sijaan Pursiainen jättää kokonaan purkamatta ja analysoimatta jälkikeynesiläisen makroteorian keskeiset väittämät kuten rahan endogeenisuuden tai rahapoliittisesti suvereenin valtion mahdollisuudet kuluttaa vapaasti omassa valuutassaan, joita H&A ovat systemaattisesti pitäneet esillä kirjoituksissaan. Myöskään monien keskeisten jälkikeynesiläisten tutkijoiden esittämää uusklassisen makroteorian tasapainomekanismien kritiikkiä ei Pursiaisen kirjoituksessa käsitellä mitenkään.
Pursiainen kritisoi H&A:sta siitä, että he eivät tunne uusklassista taloustiedettä – tai ainakaan sen uusia virtauksia. Tekstissä Pursiainen kuitenkin ampuu itse ohi maalin väittäessään, että stagflaation eli kasvavan työttömyyden ja inflaation piti olla mahdotonta vanhanajan ”keynesiläisessä maailmassa”. Tosiasiassa, kuten Hyman P. Minsky on meitä muistuttanut, Keynes ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle inflaation ja työttömyyden pysyvästä käänteisestä riippuvuudesta. Jälkikeynesiläinen perinne on suhtautunut toistuvan kriittisesti Phillipsin käyrään, joka oli uusklassisen synteesin keynesiläisyyden keskeinen malli 1960-luvulla. Jälkikeynesiläisyyden ei siis voi väittää teoreettisesti kaatuneen 1970-luvun stagflaation aikakauteen.
Toiseksi Pursiainen kiistää keynesiläisyyden historiallisen merkityksen Suomen talouspolitiikassa: ”on taloushistoriallisesti aika kyseenalaista sanoa, että keynesiläinen ajattelu olisi koskaan ollut Suomessa kovin merkittävä politiikan määrittäjä.” Pursiainen käyttää tämän väitteen perusteluna Jukka Pekkarisen artikkelia Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa, joka pohjautuu Pekkarisen ja Juhana Vartiaisen kirjaan Suomen talouspolitiikan pitkä linja. Pekkarisen ja Vartiaisen teesi keynesiläisyyden vähäisestä vaikutuksesta suomalaiseen talouspolitiikkaan ole kuitenkaan ainoa tieteellisessä keskustelussa esitetty tulkinta.
Taloushistorioitsija Juha Tarkka kirjoittaa Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa 2/1993, että ”keynesiläisyyden ajattelun läpimurto (ja voitto vanhasta liberalistisesta doktriinista) tapahtui talouspolitiikan teorian tasolla jo 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa niin kuin muissakin länsimaissa”. Tarkan mukaan tämä on helposti havaittavissa tuon ajan johtavien talouspoliittiseen keskusteluun osallistuneiden taloustieteilijöiden – kuten Teuvo Auran tai Klaus Wariksen – kirjoituksissa.
Suomen talouspolitiikka toisen maailmansodan jälkeen olikin paljon keynesiläisempää kuin on yleisesti ymmärretty, vaikka niin sanottua uusklassisen synteesin keynesiläisyyttä, joka suosittaa vastasyklistä finanssipolitiikkaa laskusuhdanteessa, meillä saatettiinkin vastustaa. Kuten David Colander on huomauttanut, tällainen uusklassinen oppikirjakeynesiläisyys voidaan kuitenkin johtaa pikemminkin yhdysvaltalaisen Abba Lernerin tulkintoihin keynesiläisyydestä kuin itse Keynesiin. Myös uusklassisen synteesin oppi-isän Paul Samuelsonin vaikutus tämän talouspoliittisen doktriinin vahvistumiseen oli merkittävä. Britanniassa tätä kantaa vahvisti puolestaan James Meaden talouspoliittinen ajattelu.
Keynesin suosittelemalla talouspolitiikalla ei kuitenkaan ollut juuri mitään tekemistä vastasyklisen finanssipolitiikan kanssa. Pääteoksessaan Yleinen teoria Keynes vaati investointien yhteiskunnallistamista – ei tuotantovälineiden sosialisoimista vaan valtion vastuuta täystyöllisyyden takaavasta investointiasteesta. Jos ymmärretään, että merkittävä julkinen vastuu investointikysynnästä oli Keynesin teorian keskeisin politiikkajohtopäätös, voidaan Suomen talouspolitiikan instituutioista 1950-luvulta 1990-luvun lamaan asti löytää laajasti keynesiläisiä piirteitä. Teollisuuskomitean vuoden 1951 mietinnön ja Kekkosen Onko maallamme malttia vaurastua? -pamfletin viitoittamana Suomi pyrki modernisoitumaan ohjaamalla teollisia investointeja säädellyn rahoitusjärjestelmän ja valtionyhtiöiden kautta. Suomen investointiaste olikin pitkään OECD-maiden korkeimpia, ellei korkein.
Onkin turhauttavaa, jos jälkikeynesiläisiin kohdistetussa kritiikissä ei tehdä eroa 1950- ja 1960-lukujen valtavirtataloustieteen eli Paul Samuelsonin ja John Hicksin kehittämän uusklassisen synteesin keynesiläisyyden ja jälkikeynesiläisyyden välillä. Samuelsonille kapitalismi oli järjestelmä, joka pystyttiin vakauttamaan lyhyen aikavälin vastasyklisen finanssipolitiikan kautta eikä Samuelson antanut suurta merkitystä rahoitusjärjestelmälle. Hyman P. Minskyn kaltaiset jälkikeynesiläiset taas korostavat, että kapitalismin kehityksessä on epävakauden ja vakauden kausia, ja Minsky nosti oikeanlaisten ja vakauttavien instituutioiden rakentamisen talouspolitiikan avainkysymykseksi. Toinen jälkikeynesiläisyyden keskeinen väite, jonka on kenties parhaiten muotoillut Paul Davidson, liittyy siihen, että ilman oikeita instituutioita ja kysynnänsäätelypolitiikkaa kansantalous voi jämähtää pysyvästi vajaatyöllisyystasapainoon.
Toki myös jälkikeynesiläisen kritiikin kautta on esitetty liikoja yksinkertaistuksia sen suuresta teoreettisesta vastustajasta, useimmilla taloustieteen laitoksilla opetettavasta ja keskeisissä talousinstituutioissa harjoitettavasta uusklassisesta taloustieteestä eri muodoissaan. Näin jälkikäteen voin todeta itsekriittisesti, että minun ja Esa Suominen kirjoittama Taloutta työväelle. Markkinaliberalimin myyttejä murtamassa -kirja (Into, 2013) kenties onnistuu jälkikeynesiläisyyden historian ja keskeisten ideoiden kuvaamisessa, mutta uusklassisen ajattelun, tai uusklassisten ”myyttien”, käsittelyssä kirja jäi turhan pamflettimaiseksi. Samoin vastuuta debatin huonoksi päässeestä sävystä kantavat tietysti keskustelun molemmat osapuolet.
Pidän kuitenkin epäoikeutettuna kritiikkiä siitä, että jälkikeynesiläisyyden kautta väitöskirjavaiheen tutkijat Suomessa väittäisivät keksineensä pyörän uudelleen. H&A:n eksplisiittisenä pyrkimyksenä on ollut tuoda suomalaiseen tieteelliseen ja talouspoliittiseen keskusteluun Keynesin teoreettista työtä jatkavien taloustieteilijöiden kuten Paul Davidsonin, Hyman P. Minskyn, L. Randall Wrayn, James K. Galbraithin tai Wynne Godleyn ajatuksia ja soveltaa niitä suomalaiseen ja eurooppalaiseen kehitykseen. Vaikka jälkikeynesiläisyyden tieteellisyys pyritään Pursiaisen toimesta kiistämään, niin jälkikeynesiläiset muodostavat tavanomaisen kansainvälisen tieteellisen yhteisön, joka kehittyy ja keskustelee konferensseissa ja tieteellisissä journaaleissa ja kouluttaa uutta sukupolvea kesäkouluissa.
Kokonaisuudessaan väittäisin, että erityisesti Holapan ja Ahokkaan lähes 400-sivuinen Rahatalous haltuun -kirja on varteenotettava kontribuutio suomalaiseen taloustieteelliseen keskusteluun, jossa käsitellään kattavasti jälkikeynesiläistä tuotannon rahateoriaa, kritisoidaan uusklassisen taloustieteen tiettyjen yksilöityjen makroteorioiden epärealistisiksi katsottuja perusteita sekä sovelletaan jälkikeynesiläistä teoriakehikkoa Suomen ja euroalueen talouskehityksen tulkitsemiseen. Vaikka olisi teoreettisesti radikaalisti eri mieltä Ahokkaan ja Holapan teesien kanssa eikä pitäisi heidän tyylistään, niin H&A:n antaumuksellinen tutkimustyö ja kirjoittelu ansaitsevat tasokkaampaa kritiikkiä kuin toistuvia ad hominem -hyökkäyksiä tai anonyymejä homeopatiavertauksia sosiaalisessa mediassa.
Olen pyrkinyt tuomaan jälkikeynesiläisiä näkökulmia suomalaiseen talouspoliittiseen keskusteluun, koska parhaan ymmärrykseni mukaan se tarjoaa realistisemman kuvauksen rahatalouden toiminnasta ja kokonaiskysynnän merkityksestä talousjärjestelmässämme verrattuna muihin makrotaloustieteen koulukuntiin. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ”oikeaoppisen” uusklassisen taloustieteen tai ”toisoppisen” taloustieteen muilla koulukunnilla (evolutionaarinen institutionaalinen taloustiede, poliittisen talouden tutkimus, marxilaisuus jne.) olisi tarjota relevantteja analyysejä ja malleja talouden toiminnasta tai että nykymuotoinen jälkikeynesiläisyys olisi taloustieteen kehityksen loppupiste. Viime kuukausina olen ollut inspiroitunut Mariana Mazzucaton ja L. Randall Wrayn yhteistyöstä, jonka kautta he pyrkivät muodostamaan synteesin Joseph Schumpeterin, Keynesin ja Minskyn teoreettisten näkemysten välille.