Lausunto demokratiapolitiikasta perustuslakivaliokunnalle

Alla lausuntoni Perustuslakivaliokunnalle 8.5.2014 Valtioneuvoston demokratiapoliittisesta selonteosta.

Arvoisat perustuslakivaliokunnan jäsenet,

Suomi on tottunut sijoittumaan kansainvälisissä vertailuissa parhaimpien joukkoon. Vaikka demokratian muodolliset rakenteet ovat meillä olleet melko hyvällä mallilla, kansalaisten osallistumisessa on vakavia puutteita. Esimerkiksi eduskuntavaalien äänestysaktiivisuudessa sijoitumme länsimaiden keskuudessa keskitason alapuolelle. Sikäli valtioneuvoston demokratiapoliittinen selonteko aiheellisesti näkee suomalaisen demokratian suurimpana haasteena äänestysaktiivisuuden laskun ja siihen liittyvän osallistumisen eriarvoistumisen.

Vaikka jo selonteon johdannossa mainitaan, että ”työ- ja sosiaalipoliittisten tekijöiden kuten työttömyyden, taloudellisen toimeentulon ja syrjäytymisen on osoitettu vaikuttavan kansalaisten osallistumisaktiivisuuteen” (s. 9), itse selonteossa tähän nimenomaiseen epäkohtaan ei valitettavasti puututa mitenkään.

Selonteossa ei kysytä miksi nämä ryhmät eivät osallistu, ja siten ei myöskään ehdoteta toimenpiteitä heidän osallistumisensa lisäämiseksi.

On ymmärrettävä, että erilaisista demokratiaa lisäävistä toimenpiteistä huolimatta demokratia ei tule korjatuksi niin kauan kun meillä on ryhmiä jotka eivät tunne kuuluvansa yhteiskuntaan sen täysivaltaisina jäseninä. Siksi tulisikin korostaa, että demokratiaa ei voida pohtia itsenäisenä asiana vaan esimerkiksi yhteiskunnan sosioekonominen kehitys vaikuttaa siihen suoraan. Kataisen hallitusohjelmakin korostaa, että ”eriarvoisuuden vähentäminen otetaan huomioon kaikessa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja sisällytetään kaikkien hallinnonalojen ja ministeriöiden toimintaan.” Siten työllisyydestä, köyhyydestä ja syrjäytymisestä huolehtiminen pitää nähdä myös demokratiakysymyksenä.

Sosioekonomiseen eriarvoisuuteen liittyy myös erot koulutuksessa ja siten yhteiskunnallinen tietotaito ja osaaminen. Nämä väistämättä vaikuttavat ihmisten yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja vaikuttamismahdollisuuksiin. Äänestysaktiivisuuden tiedetään kasvavan hyväosaisuuden suuntaan. Demokratiakasvatuksen lisääminen on tässä suhteessa oikeansuuntainen toimenpide-ehdotus, mutta se ei itsessään riitä.

Selonteossa on luku hallinnon avoimuudesta ja vuorovaikutuksesta mutta ei pohdintaa siitä, onko kansalaisilla tasavertainen mahdollisuus päästä käsiksi tähän tietoon. Ei riitä, että tieto on verkossa, kansalaisilla pitää olla yhtäläiset mahdollisuudet saada tietoa myös käytännössä sekä osallistua päätöksentekoon sähköisesti.

Politiikkalinjauksissa voisikin esittää esim. paikkojen lisäämistä missä kansalaiset pääsisivät ilmaiseksi verkkoon, myös viikonloppuisin ja iltaisin, sekä ilmaisia verkkotunnisteita niille, jotka eivät niitä yksityiseltä sektorilta saa.

Suoralla demokratialla voidaan pyrkiä täydentämään edustuksellisen demokratian legitimiteettivajetta. Neuvoa-antavat kansanäänestykset, kansalaisaloitteet ja erilaiset kuulemiset tosin ovat turhia, jos niillä ei käytännössä ole vaikutusta päätöksenteossa. Lisäksi on vaarana, että uusia osallistumismahdollisuuksia hyödyntävät eniten ne, jotka muutenkin osallistuvat aktiivisimmin. Siten on mahdollista, että osallistumisen ja vaikuttamisen polarisaatio kasvaa entisestään.

Jos halutaan korjata osallistumisen eriarvoisuutta, tarvitaan myös laajempaa osallisuutta ja tasa-arvoa edistävää yhteiskuntapolitiikkaa. Demokratiaa vahvistettaessa on pidettävä huolta siitä, että ei paranneta vain niiden osallistumismahdollisuuksia, jotka jo muutenkin osallistuvat aktiivisesti. On myös pyrittävä miettimään keinoja miten saadaan heidänkin äänensä kuuluviin joilla on rajalliset mahdollisuudet perehtyä ja osallistua sekä mietittävä miten saamme ne osallistumaan jotka ovat pettyneet poliittiseen järjestelmään.