Vanha maailmankartta, jossa maapallo jaettu kahteen puolikkaaseen.

Sosialidemokratia globalisoituneessa maailmassa

Kalevi Sorsa -säätiö ja Työväen Sivistysliitto järjestivät alkuvuodesta nuorille suunnatun kirjoituskilpailun. Julkaisemme nyt kilpailun toiselle jaetulle sijalle sijoittuneen Ville Haapasen kirjoituksen. Kilpailun voittanut kirjoitus julkaistiin huhtikuussa kokoelmassa ”Sosialidemokratia 2020-luvulla”.

Kirjoittaja Kalevi Sorsa -säätiö Kalevi Sorsa -säätiö

Sosialidemokraattinen ideologia nousi 1800-luvulla kapitalismin kritiikistä. Se pyrki epätasa-arvon ja turvattomuuden korjaamiseen. Ideologisena kompromissina sosialidemokratia, erottautuen vallankumouksellisesta marxilaisuudesta, hyväksyi kapitalismin olemassaolon. Taloudelliset keinot, esimerkiksi tulonsiirrot ja hyvinvointivaltion turvaverkot, ovat olleet sosialidemokratian keskiössä. Erityisesti sosiaaliturvaa voikin pitää oleellisena sosialidemokratian ja laajemman vasemmiston saavutuksena.

Sosialidemokratian taitekohta oli 1970-luvun alussa, kun hayekilainen talousliberaali ajattelu koki uuden nousun ja stagflaatio painosti talouspolitiikkaa koko Euroopassa kohti oikeata laitaa. Tony Blairin kuuluisa kolmas tie antoi virran viedä ja uusliberaali politiikka määräsi suunnan. Elämme nyt maailmassa, joka on muovautunut globalisaation myötä aivan toisenlaiseksi kuin mitä se oli ennen 1970-lukua.

Globalisaation muovaamassa maailmassa sosialidemokratian kolmannen tien virhe oli uusliberalistisen kapitalismin muodon hyväksyminen perustavanlaatuisesti kapitalismina, unohtaen sen olevan vain yksi sen muodoista. Väitän, että sosialidemokratiaan sisäänrakennettu kompromissi aiheutti viime vuosikymmeninä sen ajautumisen lähemmäs talouspolitiikan oikeaa laitaa. Uusliberalismin hegemonian aikana kolmannen tien sosialidemokratiasta tuli kyvytön torjumaan epätasa-arvon nousua, johon uusliberaalien markkinavetoinen maailmankuva on johtanut.

Taloudellinen perusta hyvinvointivaltiolle näytti kuihtuvan, kun valtioiden kassat eivät enää riittäneet laajojen hyvinvointivaltioiden ylläpitämiseen. Vasemmiston vedonlyönti hyväksyä uusliberalismi auttoi lyhyellä tähtäimellä, kun Länsi-Euroopan inflaatio ja hidas talouskasvu korjattiin, ja Itä-Euroopan reformoidut kommunistit hakivat legitimiteettiä hyväksymällä talouspolitiikan valtavirran. Sosialidemokratian kritiikki, joka keskittyy vain osoittamaan sormella ideologisten käänteiden mutkat, lyö kuitenkin tyhjää, koska se ei kerro mikä on ensi sijassa käänteen aiheuttanut.

Ylikansallinen työväenluokka

Sosialidemokratian ongelmat juontuvat osaltaan uusliberalismin hegemoniasta sekä vapaiden markkinoiden ohjailemasta globalisaatiosta. Vaikka sosialidemokratian suuntaa ei voi korjata vain solvaamalla sitä uusliberaaliksi, olisi syytä huomata syvemmät virtaukset, jotka tekevät kritiikistä purevaa.

Kun kansalliset suojatut teollisuuden sektorit liberalisoitiin 1970- ja 1980-luvuilla, muutoksesta kärsivät etenkin ne osat työväenluokkaa ja keskiluokkaa, jotka eivät helposti taipuneet kansainvälisen kilpailun vaatimuksiin. Toisaalta se osa keskiluokasta, jonka koulutus ja taidot soveltuivat globaaleille markkinoille, oli muutoksen voittaja. Kun työväenluokan kansallinen suoja purettiin, sen turhautuminen purkautui oikeistopopulistien nousuna. Kansallismielisyys nousi samalla, kun kansallisvaltion merkitys kansainvälisesti laski. Oikeistopopulistien käsissä maahanmuutosta tehtiin eksistentiaalinen uhka, kun yhä suuremmista muuttoliikkeistä muodostui merkittävä kilpailija työmarkkinoilla. Perinteinen työväenluokka on hajonnut kahtia jaossa, joka perustuu menestykseen globalisoituvassa maailmassa ja kulttuurillisiin arvoihin.

Globalisaatio on rikkonut perinteiset politiikan jaot. Sosialidemokraatit Euroopassa ovat jääneet taloudellisen ja kulttuurillisen jaon väliin. Näennäisesti pakon edessä hyväksytty talousliberalismi on ajanut perinteisesti keskustavasemmistoa äänestäviä kohti politiikan oikeaa laitaa. Yksinään talouspoliittinen kehitys tämä ei ole kuitenkaan ollut. Kulttuurillisen jaon vahvuus on korostunut globalisaation myötä. Koska Euroopan suuret puolueet ovat nykypäivänä lähes samaa mieltä talouden suurista linjoista ja puolustavat yhä vapaampia markkinoita, poliittinen konflikti keskittyy kulttuurillisiin arvoihin.

Nämä politiikan jaon perusteet ovat Euroopassa jo yli vuosisadan vanhoja, vaikka globalisaatio onkin sekoittanut pakkaa. Urbaanius, uskonto ja sosioekonominen asema toki vaikuttavat vielä äänestystottumuksiin. Globalisaation vaikutus ei niinkään näy täysin uusissa poliittisissa jaoissa, vaan vanhojen jakautumien muutoksessa.

Perinteiden arvostus, kunnioitus auktoriteetteja kohtaan ja kansallismielisyys on nostettu politiikan tutkimuksessa keskeisiksi globalisoituneen politiikan ulottuvuuksiksi. ”Koti, uskonto ja isänmaa” on perinteistäkin perinteisempi tapa ymmärtää näitä arvoja puolustavien maailmankatsomusta. Globalisaatio on vähentänyt kansallisvaltioiden valtaa ja vaikutusta politiikassa siirtämällä valtaa erityisesti vapaille markkinoille ja ylikansallisille organisaatioille. Globaalien markkinoiden maailmassa kansallisvaltiot ovat liian pieniä politiikan yksiköitä pärjätäkseen yksin.

Siksi EU onkin noussut merkittäväksi blokiksi, jolle yksittäiset valtiot ovat suostuneet delegoimaan valtaansa. EU:n noustessa kansainvälistyvä maailma sekularisoituu ja uusi globaali kulttuuri nostaa päätään yli kansallisten rajojen maailman urbaanien keskusten sisällä. Vaikka kansalliseen kulttuurikokemukseen ja kieleen perustuvaa eriytymistä tapahtuu väistämättä, kansalaisuus on menettänyt merkitystään. Passista on tullut yhä enemmän työkalu, samalla kun sen symbolinen arvo on laskenut.

Sosialidemokratian ongelmalla on siis kaksi puolta: sosialidemokraatit ovat siirtyneet lähemmäs poliittista keskustaa globaalien markkinoiden niin vaatiessa, ja toisaalta globalisaation seuraukset ovat hajottaneet keskustavasemmiston perinteisen äänestäjäkunnan kulttuurillisten arvojen perusteella. Sosialidemokratia on ratkaissut suhteensa globalisaation poliittiseen jakoon niin talous- kuin sosiaalipolitiikan osalta globalisoituneessa Euroopassa. Puolueet ovat antaneet myönteisen vastauksen vapaille markkinoille ja ylikansalliselle kulttuurille sekä sen arvoille. Sosialidemokraattiset puolueet ovat ajautuneet puolustamaan työmarkkinoilla notkeiden ihmisryhmien asiaa – siis globalisaation voittajien etua – vaikka sen ideologiset juuret ovat olleet koko työväkeä edustavana liikkeenä. Kolmannen tien myötä sosialidemokratiasta on muovautunut enemmänkin uuden keskiluokan lipunkantaja, eikä tämä ihmiskategoria heiluta punalippuja.

Euroopan sosialidemokraatit historian virrassa

Suurten puolueiden keskittyminen talouspolitiikan keskustaan on avannut ovet uusille puolueille. Puolueiden uudet sukupolvet, oikeistopopulistit ja vihreät etunenässä, ovat nousseet ajamaan ensisijaisesti niitä kulttuurillisia arvoja, jotka ovat nousseet politiikan keskiöön globalisaation myötä. Äänestäjille perinteisellä oikeistolla ja vasemmistolla on vain vähän eroa, koska molemmat puolustavat globaaleja vapaita markkinoita. Vain radikaali vasemmisto – se mitä heistä on enää Euroopassa jäljellä – ja oikeistopopulismi esiintyvät uusliberalismin vastustajina, samalla kun keskustavasemmisto, keskustaoikeisto ja vihreät kilpailevat arvoliberaalien äänistä.

Perinteinen oikeisto puolustaa EU:ta ja vapaita markkinoita lähtökohtaisesti koska se näkee markkinoiden olevan toimiva ratkaisu järjestää yhteiskuntaa. Perinteinen vasemmisto on puolestaan sitoutunut vapaisiin markkinoihin, koska talouskasvu on rahoittanut hyvinvointivaltioiden budjetit, ja koska sen uusi äänestäjäkunta on rakentunut ihmisryhmien ympärille, jotka luottavat ylikansalliseen markkinaliberalismiin.

Alueet Euroopassa, joissa kulttuurisodat ovat vahvimmillaan, ovat olleet myös alueita, joissa sosialidemokraattiset puolueet ovat hävinneet eniten. Esimerkiksi Tšekissä, Puolassa ja Unkarissa populismi on vienyt tilaa sosialidemokraateilta, jotka ovat paikoin hävinneet maiden parlamenteista kokonaan.

Sosialidemokraattien strategian kannalta jälkikommunistisen Euroopan poliittiset suunnat ovat nyt erityisen tärkeitä, koska globalisaation trendit ovat heijastuneet vahvasti idässä. Jälkikommunistisen politiikan ideologinen kenttä on sulkenut marxilaisen talouspolitiikan suurelta osin julkisen keskustelun ulkopuolelle, joka on osaltaan johtanut sosialidemokraattien varovaisuuteen. Kulttuurisotien tasolla taas ne ihmisryhmät, joiden varassa Euroopan vanhojen demokratioiden sosialidemokraatit ovat, ovat Keski- ja Itä-Euroopassa vähälukuisempia. He todennäköisemmin liittävät vapauden ja demokratian uusliberalismiin, eivätkä sosialidemokraattiseen aatteeseen.

Koska jälkikommunististen sosialidemokraattien tarjonta on keskittynyt samoihin ihmisryhmiin kuin lännessä ja pohjoisessa, mutta niiden äänestäjäkunnat ovat lähtökohtaisesti pienempiä ja todennäköisemmin oikeistolaisempia, idän sosialidemokraattien vaalitulokset ovat olleet huonompia. Kyseessä on siis sama trendi; se on vain vahvempi idässä. Taasen maissa, joissa sosialidemokraattinen ajattelu ei ole sekoittunut kommunismiin ja totalitaristiseen hallintoon, on onnistuttu ylläpitämään keskustavasemmistolaista politiikkaa paremmin. Vasemmistolaista talouspolitiikkaa kannattavat ovat lännessä ja pohjoisessa todennäköisemmin sosiaalisesti liberaaleja, joka johtaa suoraan suurempaan äänisaaliiseen.

Sosialidemokraatteja äänestävät nyt ylikansalliset arvoliberaalit. Heitä kuitenkin voisivat äänestää myös kulttuurisotien näkökulmasta konservatiivinen työväenluokka, joka kannattaa tulonsiirtoja. Covid-19-pandemia on avannut ovet uusille ja uusvanhoille ajatuksille. Se paljasti yhteiskunnan sosioekonomisia rakenteita uudelleen ja näytti, että EU:hun tukeutuvat valtiot voivat ottaa lisää velkaa kustantaakseen hyvinvointia, ainakin tilapäisesti. Oikeistopopulistien kansallisuuteen tai etnisyyteen perustuvat hyvinvointivaltioiden budjetit ja niiden tasapainottaminen eivät ole tarpeellisia, jos hyvinvointivaltio noudattaa sosialidemokratian perustavaa aksioomaa – kapitalismin voi valjastaa palvelemaan kansalaisten hyvinvointia.

Huominen näyttääkin tutulta

Tulevaisuutta on aina vaikea ennustaa. On parempi osoittaa muutama lupaava mahdollisuus. Yksi mahdollisuus sosialidemokratialle 2020-luvulla on valita vasemmistopopulismin tie. Tämä tie tarkoittaisi perinteistä hyvinvointivaltion puolustamista uudelleenkehystetyn yhteisen hyvän retoriikan avulla – kärjistettynä tulonsiirron takaisin ryöstämistä oikeistopopulisteilta. Toinen mahdollisuus on kolmannen tien hyväksyminen yhdistettynä tietoiseen äänestäjäkunnan laajentamiseen. Koska perinteisen luokkajaon merkitys on laskenut ympäri Euroopan, sosialidemokraattiset puolueet voivat määritellä uudelleen oman kotikenttänsä sen talous- ja sosiaalipolitiikan mukaan, johon ne ovat uusliberalismin aikana ajautuneet.

Työväen- ja keskiluokan uudet jaot globalisoituneessa maailmassa pakottavat puolueet orientoitumaan äänestäjiä kohtaan uusin tavoin. Samalla vaaleja käydään kansallisten rajojen sisällä, minkä takia myös vaalistrategiat pysyvät kansallisissa puitteissa. Haasteena onkin ylikansallisten ongelmien sovittaminen kansalliseen politiikkaan. Oikeistopopulismi on toteuttanut yhdistelmän maahanmuuton kautta: heille kansainväliset muuttoliikkeet uudelleenrakennetaan uhaksi kansallista identiteettiä vastaan. Vasemmisto taas voisi tuoda esille uusliberalismista juontuvaa taloudellista epätasa-arvoa vahvemmin ja näyttää sen olevan este hyvinvointivaltiolle. Erityisesti pandemian uudelleenvärittämässä politiikassa olisi tilaa sosiaaliturvan paluulle. Myös vihreän siirtymän toteuttaminen tulisi tehdä oikeudenmukaisesti.

Sosialidemokraattien tulisi siis painottaa enemmän talouspolitiikkaa ja pyrkiä irtaantumaan oikeistopopulistien johtamasta kulttuurisodasta. Hyvinvointivaltioihin on varaa globalisoituneessakin maailmassa, vaikka sitä ei pystytä enää kustantamaan suojattujen teollisuuden sektorien avulla. Sen sijaan työkaluna tulee nyt olla EU, joka on blokkina tarpeeksi suuri ollakseen itsenäinen toimija maailmanpolitiikassa. Talouspolitiikan painottaminen omalta osaltaan irtaannuttaisi politiikkaa kulttuurisodista, joita populistit hallitsevat, ja toisi esille yhteiskunnallisia ristiriitoja, joiden parissa vasemmisto on vahvuusalueellaan.

Luokkasodasta lienee turha puhua, mutta hyvinvointivaltion puolustaminen eritoten pandemian jälkimainingeissa on lupaavaa politiikkaa. Suunta sosialidemokratialle näyttää olevan varsin tuttu: modernille kapitalismille on vaihtoehto, joka ei ole sen kanssa ristiriidassa. Kapitalismia voi ja tuleekin ohjata. Rahat siihen hankitaan kapitalismilta niin hyvinvointivaltion kuin markkinoiden pitkän tähtäimen hyväksi. Uusliberalistisen talouspolitiikan näennäinen vääjäämättömyys on mahdollista ylittää, ja tämän ajatuksen yli hyppääminen on sosialidemokratian tulevaisuudelle tärkeää.

Sosialidemokratialla on paikka politiikassa niin pitkään, kun yhteiskunta on kapitalistinen. Sosialidemokratian alkuperäinen tarkoitus ei katoa mihinkään, sillä kapitalismin eri muodot tulevat tuottamaan eriarvoisuutta. Sosialidemokratian ei myöskään tarvitse hylätä kolmatta tietä, mutta sen on syytä palata lähemmäs juuriaan. Sosialidemokratia on ajautunut edistämään vain yhden työväenluokan osan asiaa, vaikka sen tulisi keskittyä parantamaan oloja koko työväenluokalle. Hyvinvointivaltio on vasemmiston suurin saavutus Euroopassa, ja vaikka valtiot muuttavat muotoaan globaalissa maailmassa, hyvinvointivaltion eteen tulisi yhä työskennellä. Nyt ylikansalliset arvot pitää yhdistää siihen ja rakentaa EU:sta eurooppalaisen ja kansallisen hyvinvoinnin takaaja. Kansainvälisten organisaatioiden ja talouspolitiikan ei ole vääjäämättä nojauduttava uusliberalismiin. Kapitalismilla voi olla useita muotoja. Sosialidemokratia voi olla, ja sen pitäisi olla, vaihtoehto, joka toisaalta hyväksyy nykyisen tilanteen, mutta pyrkii sen parantamiseen.

 

Ville Haapanen on valtio-opin maisteri.