Tuhat merkkiä politiikasta: Ruotsi, Pohjola ja puolustus

Ruotsin puolustusvoimien komentaja Sverker Göranson jäi viime viikon lopulla sairauslomalle – työuupumuksen vuoksi. Sama mies joka joulun alla arvioi, ettei hänen johtamansa armeija kestäisi viikkoakaan sotilaallista hyökkäystä.

Millainen päällikkö sellaiset sotavoimat, suomalaisjermu huokaa ja muistelee vanhaa vitsiä, kuinka Ruotsi on aina ollut valmis puolustamaan itärajaansa viimeiseen suomalaiseen. Näidenkö kanssa sitä pitäisi nyt puuhata oikein puolustusliittoa?

Historian valossa idea onkin ollut parempi paperilla kuin käytännön ratkaisuna. Kyynikon mielestä Ruotsille on sopinut jo parisataa vuotta mikä tahansa järjestely Suomen ja Venäjän/Neuvostoliiton suhteissa, kunhan se tapahtuu Pohjanlahden itäpuolella.

Pyhä puolueettomuus kaikkine joustavine variaatioineen on palvellut Ruotsia hyvin ja muuttunut osaksi kansallista identiteettiä. Näköpiirissä ei ole sellaista linjanmuutosta, joka velvoittaisi sen sotilaallisiin sitoumuksiin maan rajojen ulkopuolella.

Toisaalta Ruotsissa ei säikytä Suomen tavoin osallistumista Islannin ilmatilan valvontaan, joka nähdään pohjoismaisen yhteistyön jatkeena. Samaa pragmaattista henkeä on keskusteluissa, jotka koskevat puolustusvoimien hankintoja, varustelua ja harjoituksia.

Näissä asioissa voivat historian henkiset kynnykset olla Suomessa länsinaapuria korkeammat, mutta ei niihin meilläkään tarvitse ehdoin tahdoin kompastua. Pohjola on monimuotoinen yhteisö, johon sopii myös turvallisuuspoliittisia säikeitä, erilaisista liittoutumisratkaisuista huolimatta.