Välttämättömyyden retoriikkaa suomalaisilla työmarkkinoilla

Kirjoittaja Matti Hirvola Matti Hirvola

Suomen työmarkkinoiden institutionaaliset muodot periytyvät pitkälti 1960-luvun lopulta, jolloin ensimmäiset tulopoliittiset kokonaisratkaisut solmittiin. Nämä Liinamaan sopimuksiksi nimetyt työmarkkinaratkaisut tehtiin vuoden 1967 devalvaation jälkeisinä vuosina. Devalvaatio oli ollut poikkeuksellisen raju: Markan ulkoista arvoa oli laskettu kertarysäyksellä 24 prosentilla.

Retorisesti devalvaatiota perusteltiin pakkoratkaisuna, millä lisättiin entisestään tilanteen dramatiikkaa. Samalla dramatiikalla devalvaatioratkaisun ympärille rakennettiin kansallista sankaritarinaa vauhdittamaan Mauno Koiviston (sd.) ensimmäisen hallituksen alkutaivalta ja Liinamaan ensimmäisen sopimuksen hyväksyntää. Draaman kaareen kuului, että kaikki päätökset esitettiin retorisesti vaihtoehdottomina välttämättömyyksinä.

Sama välttämättömyyden retoriikka on toistunut suomalaisissa työmarkkinaratkaisuissa sittemmin useasti. Mielikuvaa ratkaisujen pakonalaisuudesta on vahvistettu erilaisilla dramaattisilla käänteillä, jotka ovat pyrkineet sulkemaan vaihtoehtoiset lähestymistavat pois. Kun talous- ja työmarkkinatoimijat ovat olleet yhtä mieltä tavoitteista, ovat välttämättömyyden retoriikan siivittämät tuloksetkin olleet usein hyviä.

Suomessa valtiovalta on aina toisen maailmansodan päättymisestä lähtien ollut halukas puuttumaan tulonjako- ja erityisesti palkkapolitiikkaan. Työmarkkinoiden päätöksenteko maassamme on rakentunut työnantajien, työntekijöiden ja valtiovallan kolmikantaiseen valmisteluun. Valtiovalta on kolmikannassa toiminut tulopolitiikan aloitteentekijänä, mutta se ei ole perustanut toimintaansa lainsäädäntövallan käyttöön, vaan suostutteluun ja uhkailuun. Kolmikannassa on pohjustettu yhteistä tavoitteenasettelua, jota kohden on pyritty kulkemaan.

Miksi sitten Juha Sipilän (kesk.) hallituksen tavoittelemat työmarkkinauudistukset ovat törmänneet kiivaaseen vastustukseen? Sipilän hallitus asetti kautensa alussa lukuisia kunnianhimoisia tavoitteita työmarkkinoiden rakenteelliseksi uudistamiseksi. Nämä tavoitteet ovat liittyneet erityisesti Suomen kustannuskilpailukyvyn vahvistamiseen, paikallisen sopimisen edistämiseen ja työmarkkinoiden joustojen lisäämiseen.

Vaikka hallitus on vanhan ja koetellun työmarkkinadiskurssin mukaisesti luonut kuvaa välttämättömistä ja pakonalaisista ratkaisuista, ei hallituksen argumentaatiota ole pidetty kolmikannassa pätevänä. Sankaritarina urhoollisesta hallituksesta ei ole saanut ihmisten jakamatonta tukea. Erityisesti ammattiyhdistysliikkeessä hallituksen tavoitteenasettelu on koettu vinoksi, lähes ideologiseksi pyrkimykseksi muuttaa suomalaisia työmarkkinakäytäntöjä työnantajia suosivaan suuntaan.

Työmarkkinapolitiikan päättelyketjujen läpivalaisemiseksi tarvitaan diskursiivisen toiminnan analyysia: Millaisiin lähtökohtiin ja perusteisiin kolmikannan osapuolet ja muut työmarkkinatoimijat ovat Sipilän hallituksen kaudella ankkuroineet johtopäätöksensä? Miten nykytoimijat ovat käyttäneet välttämättömyyden retoriikkaa ja siihen liittyvää draamaa toimintansa oikeuttamiseksi? Millaisia vaikutuksia uudistuksilla ja retoriikan mahdollisilla muutoksilla on koko työmarkkinajärjestelmän tulevaisuudelle? Näihin kysymyksiin Kalevi Sorsa –säätiön tammikuussa 2017 käynnistämä suomalaisen työmarkkinapolitiikan tutkimushanke pyrkii esittämään vastauksia.

Matti Hirvola
Projektitutkija