MIKKO MAJANDER
Strasbourg on yksi Euroopan pääkaupungeista, jossa pitävät päämajaansa muun muassa Euroopan neuvosto ja ihmisoikeustuomioistuin. Niin ja kokoontuuhan siellä EU:n parlamenttikin kerran kuukaudessa, josta riesasta pulitetaan parisataamiljoonaa euroa ylimääräistä vuosittain.

Reinin jokilaaksossa sijaitseva kaupunki on kerrassaan viehättävä ja päihittää miljöönsä puolesta Brysselin mennen tullen. Mutta pahuksen vaikea sinne on päästä, ainakin jos sattuu starttaamaan Suomesta.

Aamukone Helsinki-Vantaalta vie Frankfurtiin, jossa jatkolento on korvattu runsaan kahden tunnin bussiyhteydellä. Kaiken lisäksi sitä linjurikyytiä saa odottaa hyvinkin kolme tuntia, ellei kauemmin.

Sinä aikana ehtii poiketa lähijunalla keskustaan, jossa taas Euroopan keskuspankki jököttää Willy-Brandt-Platzin laidalla. Saavun paikalle samaan aikaan, kun Occupy Frankfurt -liike heräilee uuteen päivään.

”Me taistelemme pedon sydämessä!” iskulause julistaa pontevasti englanniksi, mutta muuten on meininki verkkaista. Nurmikentän telttaleirikin joutui poliisien purkamaksi elokuun alussa.

Linja-autossa Strasbourgiin ei ole kuin kourallinen matkustajia, kun se surraa läpi syksyä tekevän maiseman. Lueskelen matkan ratoksi komissaari Olli Rehnin kirjaa Myrskyn silmässä, joka on täysipäistä tekstiä Euroopan talouskriisistä, mutta auttamattoman tylsä euro-dekkariksi.

”Kuulun niihin, joiden mielestä suomalaisten ja muiden eurooppalaisten etu on Euroopan tiivistyvä ja syvenevä yhdentyminen, sekä poliittinen että taloudellinen”, Rehn kirjoittaa loppuluvussa.

Tämän miehen Suomen Keskustan johto olisi siis halunnut presidenttiehdokkaakseen, mutta joutui sitten vakavalla naamalla ajamaan Paavo Väyrystä valtiolaivan peräsimeen. Kuinka valheellista voikaan politiikan puoluetaktinen peli välillä olla.

Davos tunnetaan talousfoorumistaan, ja sosiaalifoorumit kokoavat sen vastavoimia milloin missäkin päin maailmaa. Nyt Euroopan neuvosto ja Strasbourg ovat keksineet kohottaa profiiliaan järjestämällä ensimmäisen suureellisen demokratiafoorumin.

Olen mukana ajatushautomoiden paneelikeskustelussa, joka pohtii demokratiaa yhteiskunnassa vaaleja syvemmällä tasolla. Minut on kutsuttu pikakomennuksella remmiin, kun joku on peruuttanut osallistumisensa aivan kalkkiviivoilla.

Ennen tilaisuuden alkua hurmaavan herttainen nainen tulee lukemaan nimilappuani ja kysyy, olenko minä se egyptiläinen. Sekaannus selviää samalla kuin hieraisen silmiäni: edessäni on 82-vuotias kirjailija Nawal El Saadawi, jonka on määrä puhua koko foorumin päättävässä istunnossa.

Hän jää seuraamaan sessiotamme jupisten ääneen, kuinka vaalit pilaavat koko demokratian polarisoimalla politiikan ja kiihottamalla ihmiset toisiaan vastaan. Meksikolainen kollegani on paneelissa vuolaasti samaa mieltä.

Rohkenen vastata ”rakastavani” vaaleja, jos kohta en kampanjoinnin kaikkia kyseenalaisia muotoja. Säällisesti järjestettynä ne kuitenkin ovat demokratian juhlaa, mahdollisuus, jota tosin usein seuraa sarja pettymyksiä.

El Saadawin turhautuminen peilasi paitsi Yhdysvaltain vaalitaistoa myös kokemuksia Tahririn aukiolta, jossa hän osallistui Arabikevääseen. Sen vapautta ja oikeudenmukaisuutta tavoitellut yhteishenki hajosi hänen mielestään siihen, kun Egyptissä ryhdyttiin järjestämään vaaleja ennen aikojaan.

Muslimiveljeskuntaan ei El Saadawi tunnu luottavan. Haastattelussa hän yleistää kärkevästi, kuinka uskonto on poliittinen ideologia, ei mikään moraalikoodi.
Onko näin? Siihen sopii syventyä tiistaina 13. marraskuuta, kun Kalevi Sorsa -säätiö järjestää tutkimus- ja politiikkapäivän Helsingin Paasitornissa otsikolla ”Uskonto – yhteiskunta – politiikka”.

Puhujaksi saapuu muun muassa Sally Toma suoraan Egyptin vallankumouksen sydämestä ja monta muuta kiinnostavaa alustajaa meiltä ja muualta. Tervetuloa.

Kolumni julkaistiin Demokraatissa 24.10.2012