Eriarvoisuus lihottaa
Elinkeinoelämän keskusliitto polkaisi tämänkertaiset vaalitentit käyntiin tammikuun lopulla. Paikalla olivat neljän suurimman puolueen puheenjohtajat, ja tarjolla EK:n tavoite äärimaltillisista palkankorotuksista höystettynä neljän miljardin kevennyksellä työn verotukseen.
Elinkeinoelämän keskusliitto polkaisi tämänkertaiset vaalitentit käyntiin tammikuun lopulla. Paikalla olivat neljän suurimman puolueen puheenjohtajat, ja tarjolla EK:n tavoite äärimaltillisista palkankorotuksista höystettynä neljän miljardin kevennyksellä työn verotukseen.
”Kyllä tässä tuloluokassa kun me ollaan, niin kuin näkyy, niin pärjätty on”, Timo Soini kuittasi kysymyksen tuloverotuksen laskemisesta naurattaen yleisöä vilkaisemalla runsaaseen ruhoonsa. Antti Rinne peesasi: ”Niin kuin Soini totesi tuossa omasta ulkomuodostaan, mä totean myöskin, että näillä tuloluokilla kyllä on varaa maksaa vähän enemmän veroja.”
Kapeaposkiselle Alexander Stubbille sen sijaan linjaus veroalesta kelpasi mukisematta. Hänellä onkin kollegoistaan poikkeava profiili ja dieetti, vaikka tuskinpa pääministeri varattomuuttaan on joutunut vyötä kiristämään.
Mieluummin päinvastoin. Kokonaisuutena elintason nousu näkyy varmasti lisäkiloina kansakunnan puntareilla, mutta läski ei jakaudu tasaisesti kaikkien vyötäröille. Paradoksi piilee siinä, että perinteiset mieli- ja kielikuvat vastaavat huonosti nykypäivän jakolinjojen todellisuutta.
Vuoden 2007 eduskuntavaalit muistetaan muun muassa SAK:n onnettomasta mainoksesta, jossa ylenpalttisesti ahmiva kapitalisti naureskeli työläisille, jotka eivät edes äänestä. Kampanja kantoi sen verran vanhanaikaista, ellei luokkakantaista kuvastoa, ettei sitä päästetty televisioon asti.
Työväenliikkeen nostalgisissa karikatyyreissähän porvarisherra oli pulska pösö, jonka valta-aseman ruumiillisen työn salskea tekijä uhkasi keikauttaa päälaelleen. Silloin saisi riittävästi syödäksensä myös heikko laiheliini, joka riutui eriarvoisen yhteiskunnan vähäväkisenä uhrina.
Nykyään huono-osaisuus ohjaa paremminkin kohti ylipainoa, joka tosin johtaa sairauksiin siinä missä entisaikojen aliravitsemus. Kysymys ei ole pelkästään eikä välttämättä edes ensisijaisesti rahasta, vaan kyvystä kokonaisvaltaisesti hyvään elämäntapaan ja -hallintaan.
Kauniiden ja rohkeiden maailmassa lihavuus on yhä useammin laiskan ja luuserin raskas leimamerkki. Sitä vastaan hikoillaan kuntosaleilla siinä missä terveyden ja kunnon puolesta.
Menestyjäksi pyrkijän on myös näytettävä menestyjältä ja todistettava peruskykynsä itsekuriin oman kehonsa avulla. Huipulle tähdätessä ei ole haitaksi, jos CV:ssä on myös maratonien kaltaisia extreme-suorituksia.
Edellä esitetyn järkeilyn mukaan kovien kilpailuyhteiskuntien tulisi tuottaa hoikkia ja hyväkuntoisia oman elämänsä sankareita. Ehkä eliittien tasolla näin tapahtuukin, mutta kokonaiskuva on paljon karumpi.
Richard Wilkinson ja Kate Pickett katsovat hittitutkimuksessaan Tasa-arvo ja hyvinvointi, että suuret tuloerot kasvattavat vyötäröä. Yhdysvalloissa noin 75 prosenttia aikuisväestöstä on ylipainoista ja yli 30 prosenttia luokitellaan lihaviksi. Skaalan toisesta päästä löytyvät Japani ja Skandinavian maat, joista poiketen suomalaiset näyttävät pulleroituneen pienilläkin tuloeroilla.
Kulttuurisilla tekijöillä on toki merkityksensä, mutta kilpailutalouden stressin tuottamasta lihavuudesta on puhtaasti fysiologistakin näyttöä. Huoli taloudellisesta pärjäämisestä ei aja vain treenisalille vaan myös makean ja rasvaisten aterioiden ääreen. Lohturuoka on sitten vielä moniulotteisempi juttu.
Wilkinsonin ja Pickettin mielestä ”eriarvoisuuden taakan keventäminen voisi olla merkittävä osatekijä lihavuusepidemian pysäyttämisessä”. Tästä näkökulmasta Timo Soini ja Antti Rinne taisivat olla EK:n pääministeritentissä oikealla asialla, tosin tietämättään tai väärin perustein.
Julkaistu Demokraatissa 5.3.2015