Maria Loima: Nyt on paremman osaamispolitiikan aika

Perehdyin työelämään, sen murrokseen ja erilaisiin näiden ympärillä oleviin ilmiöihin Kalevi Sorsa -säätiön Työpoliittisessa kesäkoulussa. Ohjelma oli äärimmäisen antoisaa ja ajatuksia herättävää ja työpoliittisen kesäkoulun sisältöön voit tutustua täällä.

Tämän vuoden ajan olen tehnyt töitä elinikäisen oppimisen parissa Suomen ylioppilaskuntien liitossa. Konsensus elinikäisen oppimisen diskurssissa on, että nyt on aika nostaa elinikäinen oppiminen juhlapuheista konkretiaan. Kuitenkin puhuttaessa konkretiasta, puhe hiljenee huomattavasti. Ne toimenpiteet, joilla elinikäistä oppimista – käytän tässä blogissa synonyyminä termiä osaamisen jatkuva kehittäminen – voidaan edistää, ovat hankalia, jopa suurten rakenteellisten muutosten ja merkittävän työpanoksen takana.

Työpolitiikassa ja osaamisen jatkuvan kehittämisen teemoissa on todella paljon yhtymäkohtia. Yksikään tämän viikonlopun esityksistä ei ole jättänyt mainitsematta osaamisen kehittämistä, tai ainakin jokainen on vähintään sivunnut sitä. Työ muuttuu ja se muutos luo tarpeen osaamisen kehittämiselle. On kuitenkin erimielisyyksiä siitä, mitä työn muutoksesta aiheutuu ja myös siitä, muuttuvatko työn rakenteet tarpeeksi nopeasti työn murrokseen nähden. Työn rakenteet ovat todella merkityksellisiä osaamisen jatkuvalle kehittämiselle. Siksi minua vaivaa suuresti huoli siitä, tehdäänkö meillä tarpeeksi tutkimukseen perustuvaa politiikkaa tämän teeman tiimoilta.

Työn murros tarkoittaa esimerkiksi sitä, että suorittava työ vähenee automatisaation myötä. Siitä, syntyykö tilalle uutta työtä, on karkeasti ottaen kaksi näkemystä, jotka meille työpoliittisessa kesäkoulussa esitteli digitaalisen talouden tutkija Ville-Veikko Pulkka. Teknologia-asiantuntijoiden mukaan uutta työtä ei synny, sillä teknologinen kehitys on todella nopeaa ja sen kehityksen turvin voidaan ihminen korvata yhä monimutkaisemmissa asioissa. Tätä tukee ns. Mooren laki. Työvoima ei ehdi sopeutua muutokseen, digitaalinen tuotanto on pääomaintensiivisempää ja digitaaliset alustat mahdollistavat työn pilkkomisen yhä pienempiin osiin.

Uuden työn syntymisen puolesta puhuvat Pulkan mukaan taloustieteilijät, jotka viittaavat historialliseen evidenssiin (aina aiemminkin murroksissa on syntynyt työtä) sekä ajatukseen siitä, että tuottavuuden kasvun myötä kuluttajahinnat laskee, innovaatiopohjaiset sektorit laajenee ja työvoiman kysyntä kasvaa. Näiden yhteisvaikutuksena syntyy uusia parempia työpaikkoja. Taloustieteilijöiden mukaan työn murros on teknologian kehitystä hitaampaa, sillä työn rakenteet (esimerkiksi ay-liike, lait, sääntely) hidastavat sitä. Se, mistä voitaneen olla yhtä mieltä on, että työn luonne muuttuu ja ihmisten statukset palkansaajana, itsensätyöllistäjänä, osaamisen kerryttäjänä tai työttömänä tulevat vaihtelemaan.

Tämä työn luonteen murros luo suuria muutospaineita osaamiselle sekä rakenteille. Monet ovat kartoittaneet tulevaisuuden osaamistarpeita (mm. Maailman talousfoorumi, ETLA, Demos Helsinki, OECD yms.) ja oman osaamisen jatkuva kehittäminen nousee voimakkaasti esiin. Osaamisen kehittämistä mahdollistavia toimenpiteitä pitäisi pyrkiä jatkuvasti ratkaisemaan työpolitiikan piirissä, mutta sen suhteen me olemme isojen haasteiden äärellä.

Ensimmäisenä haasteena mieleeni tulee koulutuksen merkitys. Paljon on puhetta siitä, että koulutuksen sisältöjen pitää vastata osaamistarpeen muutokseen, mutta tämän muutoksen tekeminen on liian vaikeaa nykyisen koulutusjärjestelmän (rahoituksen) piirissä. On myös mielestäni mielekästä kysyä, että missä määrin koulutus on tärkeää sinänsä, ja missä määrin ratkaisuna muuttuvaan maailmaan.  Paljon puhutaan myös opiskelusta ja osaamisen kehittämisestä elämän taitekohdissa, esimerkiksi työttömänä. Työttömyysturvalla opiskelu jakaa mielipiteitä, ja se on varsin ymmärrettävää – tämä on laajempi kysymys, kuin sitä vaativat usein ymmärtävätkään. Työttömyysturvalla opiskelu tarkoittaa myös kokonaisvaltaista koulutusjärjestelmän tarkastelua: koulutusmääriä, tutkintokoulutuksen merkitystä, avoimen ja tutkinto-opiskelun suhdetta ja opiskelun kustannusten jakautumista, näin muutaman mainitakseni. On älyllisesti epärehellistä vaatia mahdollisuuksia kouluttautua rahalla millä hyvänsä ilman, että koulutusjärjestelmään esittää muutoksia.

Koulutus tulee ainakin osin uudelleenjärjestää, jotta se kulkisi muiden murrosten kanssa samassa ajassa ja olisi osaamisen kehittämistä tukeva instituutio. Minua vaivaa erityisesti se, että koulutuksen kehittämisestä puhutaan, mutta ne kehittämistoimenpiteet ovat usein puutteellisia. Koulutuksen kehittämisen suhteen on argumentaatiossa helppoa vedota esimerkiksi korkeakoulujen autonomiaan, mutta samalla minun on vaikea tyytyä tilanteeseen, jossa myönnettäisiin kehittämistyön olevan nykytilan summa. Kehittäminen ei voi jäädä vain jonkun osapuolen asiaksi, vaan sen on oltava koulutus- ja osaamistoimijoiden yhteinen lempilapsi.

Toisena haasteena osaamisen kehittämisessä näen vallitsevat ilmapiirin, joka osin on työpoliittisen diskurssin itsensä syytä. Työn murros näkyy jo, ja työmarkkinajärjestöt ovat pakkouudistumisen edessä. Pakko reaktiiviseen toimintaan on osin ajanut kentän siihen tilaan, että yhdessä sopimisesta on tullut mahdotonta. Epäluottamus kalvaa yhteistyötä, ja se on täysin ymmärrettävää – tuntemattoman edessä on inhimillistä tuntea epäluuloa, jopa pelkoa. Kuitenkin niin kauan, kuin teknisistä asioista (palkat, työehtosopimukset jne.) ei pystytä sopimaan, ei päästä osaamisen kehittämistä tukevien toimenpiteiden kehittämiseen.

Tähän liittyy mielestäni keskeisesti yritysten kilpailukyky, joka on yhtäältä haaste, mutta toisaalta yksi niistä mahdollisuuksista, joilla piskuinen kansakuntamme ponnistaa. Korkea osaaminen on tekijä, jolla me voimme menestyä ja menestyviin yrityksiin syntyy lisää työtä. Keskusliitoissa ei kuitenkaan ole tällä hetkellä voimavaroja miettiä kunnolla osaamisen kehittämisen toimenpiteitä. Itse koen, että osaamisen kehittäminen on ihan kaikkien vastuulla. On kuitenkin keskeistä, että työnantajapuolella on resursseja tunnistaa osaamistarpeen muutos, sillä oikea osaaminen oikeassa paikassa kehittää kilpailukykyä. Osaamistarpeen tunnistaminen on ensiaskel siihen, että osaamista voidaan päivittää. Oikein implikoitu osaamistarve luo osaajille (työntekijöille) myös yhden keinon lisää tunnistaa omia osaamisen puutteita ja lähteä täydentämään niitä. Minä haluaisin, että työnantajapuolella on tuki sille, että osaamista voidaan tunnistaa.

Osaamisen päivittäminen itsessään on valtava koulutus- ja sosiaalipoliittinen kysymys, jonka kombinaatio on oikeastaan suoraan työpolitiikkaa. Sosiaaliturvan tai muun toimeentulon tulee voida mahdollistaa osaamisen kehittämistä riippumatta siitä, onko palkansaajasuhteessa. Perustulo on usein väläytelty mahdollisuus, mutta ei kuitenkaan helppo, oikea, ainoa tai yksioikoinen sellainen. Kiinnostavaa kritiikkiä perustuloa kohtaan esittää työpoliittisessa kesäkoulussakin kuultu tutkija Henning Meyer ja tähän kritiikkiin voi tutustua täällä. Toimeentulo, kouluttautuminen ja informaali osaamisen kehittäminen kulkevat kaikki tiiviisti käsi kädessä.

Suurin haaste mielestäni kaikessa on se, että yhtäältä tutkimusta ja toisaalta työpolitiikkaa tehdään poteroista, ilman aitoa ja hedelmällistä poikkisektoraalista, poikkitieteellistä ja poikkipoliittista yhteistyötä. Minua saa kutsua idealistiksi, mutta näin suuret asiat vaativat suurta panosta, josta pitäisi mielestäni löytyä äsken luettelemani elementit. On totta, että esimerkiksi OKM:ssä on käynnissä sekä visiotyö, että elinikäisen oppimisen työ, mutta niille ole annettu tarpeeksi aika- tai henkilöresursseja aitojen ja kestävien avausten aikaansaamiseksi.

Toinen harmillinen piirre työpolitiikassa ja keskustelussa työn murroksessa on mielestäni se, että se jää niin kovin usein irralliseksi ylätason heittelyksi, eikä konkretiaan uskalleta mennä siksi, että se avaa kaikkien aikojen matopurkin. Konkretiaan ei myöskään osata mennä, sillä kellään ei ole sellaista asiantuntemusta, että sillä voisi kommentoida kaikkea tähän teemaan liittyvää. Me tarvitsisimme kovan yksittäisen substanssin osaajien lisäksi todella laaja-alaisesti perehtyneitä osaajia, ja heidän asiantuntemustaan tulisi alkaa arvostaa. On sääli, jos keskustelu tyrehtyy siksi, ettei yhden substanssin osaaja uskalla kommentoida toisen substanssin sisältöjä. Erilaisissa julkisissa keskustelutilaisuuksissa näkee myös valitettavan harvoin aiheeseen perehtyneitä tutkijoita.

Kaiken lopputulemana sanoisin, että meillä tulee voida olla parempaa osaamispolitiikkaa. Haaveilen siitä, että Suomessa olisi ylihallituskautinen tavoite siitä, miten osaamista voidaan kehittää. Sen tulisi olla kaikkien työmarkkinaosapuolten, puolueiden ja poliittisten vaikuttajien tavoite, sillä osaamisen kehittäminen parantaa suoraan Suomen kilpailukykyä, luo kansalaisille parempia edellytyksiä osallistua yhteiskuntaan ja siten vakauttaa meidän maatamme. Kilpailukyvyn paranemisen myötä Suomen talous voidaan saada kuntoon. Niin kauan, kun Suomen fokus on huonossa taloudessa, me emme tee aidosti merkityksellistä politiikkaa esimerkiksi ihmisoikeuksien tai ilmastonmuutoksen suhteen. Nähdäkseni nuo ovat yhteiskunnallisen kehityksen kulmakiviä, joiden kehittäminen on politiikan tarkoitus. Parempi osaamispolitiikka on tulevaisuuspolitiikan keskeisin sektori.

Maria Loima