Perkele! Kuvia ja käsityksiä Suomesta 1970/2017

Työnantajapuolen linjaukset viimeisen parin vuoden aikana antavat olettaa, että Suomen työmarkkinajärjestelmällä on edessään suuri murros. EK:n puheenjohtajan Veli-Matti Mattilan kohuttu haastattelu innoitti katsomaan vanhan dokumenttielokuvan ajalta, jolloin Suomessa oli vasta lähdetty keskitetyn tulopolitiikan tielle.

PERKELE! ILMEIKÄS PERINNESANA taisi pärähtää viime sunnuntaina monesta suusta sitä mukaa, kun Elinkeinoelämän keskusliiton uuden puheenjohtajan Veli-Matti Mattilan näkemykset suomalaisten liian korkeista palkoista levisivät sekä perinteisessä että sosiaalisessa mediassa. Eikö näille herroille mikään riitä?

Helsingin Sanomien julkaisema haastattelu tarjosi keinonkin siihen, millä palkkaleikkuriin päästään. Yleissitovista työehtosopimusneuvotteluista sitä on turha odottaa, mutta ”liittovaihe on kuitenkin meidän näkökulmasta välivaihe”, Mattila linjasi. Keskusjärjestöjen sopimuksethan EK jo dumppasi historian roskatynnyreihin.

Pitkän aikavälin visiossa olisi Mattilan mukaan parasta sopia kaikki työehdot työpaikoilla: ”Silloin saisimme aikaiseksi joustavuutta maksimaalisesti.” Varmasti näin, kun työntekijäpuolelta olisi murrettu sen kollektiivinen voima.

Hyvistä työntekijöistä saattaa toki aina vallita kilpailu, kuten Mattila rauhoittelee epäilyjä yksittäisen palkollisen kehnosta neuvotteluasemasta suhteessa työnantajaan. Mutta muista ei taida olla niin väliä, ja ”hyvyyden” määrittelykin lankeaa aika lailla isäntävallan alle.

KAIVAN YLÄKAAPIN VARASTOSTANI Jörn Donnerin elokuvien dvd-kokoelman ja panen pyörimään dokumenttiklassikon Perkele! Kuvia Suomesta. Sen mukaan vuoden 1970 Suomessa tehtiin kurjilla palkoilla kurjia töitä, jos töitä ylipäätään oli tarjolla.

Sadattuhannet suuntasivat Ruotsiin, tuhatkunta vuosittain Australiaankin, jossa lentokentältä tavoitetulle nuorelle metallimiehelle oli lupailtu yli tuplasti suurempaa tiliä. Donner veti syyt muuttoliikkeeseen yhteen: ”Melkein kaikilla niillä, jotka lähtevät, on sama vastaus: Lähdemme hakemaan parempia palkkoja.”

”Niin turhalta tuntuu monen työ / kun viikossa kuukauden palkan syö”, Arja Saijonmaa laulaa elokuvan soundtrackilla Jarkko Laineen sanoin M. A. Nummisen sävellyksiin. ”Taistelu palkoista on sotaa luokkien / syy yhteiskunnan epäoikeudenmukaisen…”

Veikko Vennamo oli suurin piirtein samaa mieltä. Eduskuntatalon portailla hän määritteli Donnerille pääasiaksi sen, että ”kansantulo on Suomessa jaettava uudelleen. Pienituloisten on saatava lisää. Ihmisarvo on myös käytännössä toteutettava.”

Se oli suuren vaalivoiton vauhdittamaa SMP:tä, työväenpuoluetta ilman sosialismia. Sitten populistin kone pääsi vauhtiin: ”Pelin politiikka on saatava päättymään tässä maassa ja toteutettava todellinen kansanvalta. Nythän meillä on farisealainen kansanvalta, näennäiskansanvalta.”

Dokumentissa haastateltujen ihmisten käsitykset isänmaasta eivät olleet kovin yleviä, jos Suomi ei kyennyt tarjoamaan toimeentuloa ja elinmahdollisuuksia, perspektiiviä tulevaisuuteen. Tätä vasten Donner irvi kansakunnan juhlapäivien kumarruksia sotien uhreille ja Mannerheimille:

”Tämän hetken isänmaa ei ole sitä. Se on kasvavaa tietoisuutta hädästä ja vaikeuksista, aktiivista taistelua epäkohtien poistamiseksi. Mennyt aika siirtyy museoon.”

Oman aikamme Donner innostuu yhtä vähän Suomen satavuotisen itsenäisyyden juhlimisesta. Siihen pumpataan miljoonia euroja, joista osa ”för en tredje, helt onödigt filmversion av Linnas Okänd soldat, som om historien om ett förlorat krig vore en huvudsak”. Och samma på finska uutena vuotena ilmestyneessä kirjassaan SuomiFinland.

PERKELE!-ELOKUVAN AIKOIHIN Suomessa oli vasta siirrytty keskitetyn tulopolitiikan aikaan, joka nyt siis näyttäisi tulleen tiensä päähän. Ympyrä sulkeutuu, mutta siinä välissä maa ehti modernisoitua ja vaurastua maailmanluokan hyvinvointiyhteiskunnaksi pohjoismaiseen klubiin.

Syksyn liittokierroksilla nähtäneen, kuinka kivulloisesti työmarkkinoilla rämmitään kohti uusia sopimisen tai sanelemisen rakenteita. Kommentaattorit taustaan katsomatta ovat arvioineet, että Mattilan kiteytykset työnantajien tavoitteista ovat sekä faktisesti että taktisesti vähemmän viisaita.

Julkista närää kärjisti Helsingin Sanomien laskelma, jonka mukaan vuonna 2015 Mattila itse sai palkkaa 70 kertaa enemmän kuin keskiverto palkansaaja. ”Johtajien palkitseminen on omistajien asia”, tämä kuittasi suurehkolta tuntuvan suhdeluvun.

Tältäkin osin Suomi on kehittynyt mukavasti sitten 1970-luvun alun, kollektivistisista työmarkkinarakenteista huolimatta. ”Neljänkymmenen työmiehen palkan Raade saa vaivoistaan”, M. A Numminen lauloi ylpeästi sikamaisella Perkele!-levyllä ruotiessaan valtionyhtiö Nestettä ja sen itsevaltaista johtajaa Uolevi Raadetta.

Jenkka soi vahvasti, ja sanoissa haikaillaan työpaikkademokratiaa, työläisiä johtokuntaan ja hallintoneuvostoon. Niin kuin Mattila tänään haikailee työpaikoille ”luottamusta ja hyvää keskustelua”, joita ilman paikallisesta sopimisesta tule mitään. Samassa veneessä siis ollaan?

VTT Mikko Majander on ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja ja poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa.