Berlin Alexanderplatz 2013
Alkuun tuntuu siltä, ettei tämä ole kummempaa kuin markkinat Mikkelin torilla, vaikka videoskriinejä on viritelty ympäri Berliinin Alexanderplatzia. Lavalta kuuluu kiusallista iskelmähumppaa, jonka tarkoitukseksi epäilen kansan karkottamista. Kollega kuitenkin valistaa, että paikallisen karitapion karisma puree varttuneempaan yleisöön.
Niinpä. Näin luodaan tunnelmaa Saksan sosiaalidemokraattien viimeiseen suureen vaalijuhlaan äänestyspäivän alla. Esiintyjäkaartin habitus ei juuri muutu, vaikka mikrofoni siirtyy poliitikoille. Nuoria ja naisia ei ole juuri asialle vaivattu.
Pääosissa pysyvät harmaantuvat pukuherrat punaisissa solmioissaan. Puolue panee parastaan, kun puheenvuoron saa ensin Berliinin pormestari Klaus Wowereit, 60, sitten SDP:n puheenjohtaja Sigmar Gabriel, 54, ja liittopäiväryhmän johtaja Frank-Walter Steinmeier, 57.
Viimein koittaa odotettu hetki. Porukkaa on jo tungokseksi asti, kun sosiaalidemokraattien liittokansleriehdokas Peer Steinbrück, 66, päästetään irti. Hän kiertää torin keskelle rakennettua estradia puhkuen tahtoa, mutta myös tiettyä turhautuneisuutta.
Kaikesta kampanjoinnista huolimatta Angela ”Mutti” Merkeliä ei tunnu saatavan kiinni, ei kannatusluvuissa eikä politiikan asiakysymyksissä.
Steinbrück pudottelee yli puolen tunnin saarnansa kuin hyvin harjoitellut stand up -koomikko. Sanat tulevat muutaman iskevän fraasin ryöpyissä, sitten seuraa tauko, jonka uskolliset kannattajat täyttävät taputuksin.
Väliin kuuluu vapautunutta naurua, sillä elekieltään myöten temperamenttinen ehdokas on hyvä suustaan. Vitsikkyys ja huumori ovatkin ainoita osa-alueita, joissa hän pärjää mielipidemittausten vertailussa Merkelille.
Saksan vaalikamppailua moitittiin enimmäkseen tylsäksi. Toisaalta, sen murehtijoiden sopii ottaa lukulistalleen Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz, joka on runsaudessaan viime vuosisadan suuria kollaasiromaaneja.
Tyylilaji on jälkiviisaan historiankin valossa juuri oikea kuvaamaan Weimarin tasavallan kaoottisia kouristuksia 1920-luvun kääntyessä kohti loppuaan. Väkivallan ilmapiiriä ja uhkaa, pienten ihmisten pyristelyä selviytymisen suuressa taistelussa.
Lauantain vapaana iltapäivänä päätän itäosista alkaneen kaupunkivaellukseni holokaustin muistomerkille. En oikein osaa asennoitua, ovatko turistien hippaleikit synkkien kivipaasien keskellä irvokasta vai inhimillisesti lohduttavaa.
Aukion alla olevassa museossa hymy joka tapauksessa hyytyy jokaiselta, ja hämärien salien läpi kuljetaan hiljaisuudessa. Kuusi miljoonaa kuollutta, syntyperänsä tähden.
Mykistävän murhatyön mittasuhteita esittelevässä salissa luen seiniltä uhrisaldoja eri maista: Tanska 116, Norja 765 ja Viro 930–1 000, mutta Latvia jo 65 000–70 000 ja Liettua 140 000–150 000. Baltiasta itään onkin Neuvostoliitto ja etelään Puola…
Sydänalan puristusta helpottaa hieman, ettei Suomea mainita näillä seinillä lainkaan. Kunnes eteen tulee kirpaiseva Euroopan kartta, johon on merkitty vainotöiden paikkakuntia, niin tuhoamiskeskuksia kuin kuljetusten lähtöpisteitä.
Joukossa on Helsinki, nimeltä mainittuna. Vaistomaisesti tekee mieli protestoida, että ei, epäreilua lukea meidät mukaan holokaustiin osallistuneisiin. Vaan omalla Tähtitorninmäellämme seisoo muistomerkki julkisena anteeksipyyntönä kahdeksan juutalaispakolaisen luovuttamisesta saksalaisille. Pieteetillä koottu museo on ottanut tämänkin huomioon.
Hitlerin Saksaa seurasi (lännessä) Bonnin ja kylmän sodan päättymistä Berliinin tasavalta. Erityisesti jälkimmäinen on poliittisena järjestelmänä maanosan vakaimpia.
Näinä Euroopan ja euron ahdingon aikoina moni manaa Saksan mahtia. Kirousten keskellä kannattaa kuitenkin muistaa, että vahvaakin Saksaa vaarallisempi on – heikko Saksa.
(Julkaistu Demokraatissa 25.9.2013)