Yksisilmäinen turvallisuuspoliittinen keskustelu johtaa huonoihin päätöksiin

Suomalaista turvallisuuspoliittista keskustelua vaivaa vanha konsensusperinne. Sotatieteiden tohtori Ilmari Käihkö nostaa turvallisuuspolitikan keskeisiksi kipukohdiksi sotilaallisen vallankäytön keskittymisen ja avoimuuden puutteen. Hänen mukaansa se johtaa demokratiavajeeseen ja pahimmillaan lyhytnäköisiin päätöksiin. Taustalla vaikuttavat yhä pienen maan hankalat suurvaltasuhteet.

Turvallisuuspolitiikka on aina ollut kohtalonkysymys suuren Venäjän kyljessä olevalle Suomelle. Neuvostoliiton romahtamisen ja kylmän sodan loppumisen jälkeen turvallisuuspolitiikassa elettiin suvantokautta, jonka päätti Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022. Muuttunut turvallisuustilanne pakotti uudelleenarvioimaan turvallisuus­politiikkaa tavalla ja nosti sen yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön.

Turvallisuuspolitiikka määritellään yleensä politiikaksi, jonka ”päämääränä on Suomen alueellisen koskemattomuuden ja itsenäisyyden säilyttäminen ja perusarvojen turvaaminen”. Koska käytännössä vain vihamielisten valtioiden sotilaalliset toimet voivat uhata Suomen alueellista koskemattomuutta, painottuu turvallisuuspolitiikassa maanpuolustuksen merkitys.

Sotilaallinen painotus jopa ylikorostuu suomalaissa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Tätä voi pitää keskustelun kipukohtana, sillä samalla muut näkökohdat jäävät liian vähälle huomiolle. Muut kaksi kipukohtaa juontuvat Suomen pienuudesta ja maantieteellisestä sijainnista.  

Suomella on edelleen ongelmallinen suhde suurvaltoihin

Poliittisen historian tutkija Juhani Suomi on verrannut maatamme lastuksi laineilla, ”jota suurvaltojen puhurit heittelivät miten sattui. Sinne mentiin, minne tuuli vei.”

Suomessa onkin historiallisesti painotettu niin kutsuttua pienvaltiorealismia. Pienvaltiorealismin kantavana ajatuksena on, että pienten valtioiden on pragmaattista sopeutua, koska niiden mahdollisuudet vaikuttaa kansainväliseen järjestelmään ovat vähäiset.

Pragmaattisuuteen kuuluu mahdollisimman suuren liikkumatilan ylläpitäminen omassa ulkopolitiikassa. Liikkumatila mahdollistaa nopean reagoinnin ja sopeutumisen olosuhteiden muuttuessa. Samalla vältetään riskejä esimerkiksi karttamalla moralisointia ja vahvoja kannanottoja, jotka voisivat ärsyttää potentiaalisia liittolaisia tai vihollisia.

Suomen nykyinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka pohjautuu niin kutsuttuun arvopohjaiseen realismiin. Sen voidaan tulkita palvelevan pienvaltiorealismia. Käsitteen epämääräisyys on pienvaltiorealismin näkökulmasta vahvuus, koska linja taipuu tarpeen vaatiessa melkein mihin tahansa. Siihen viittaavalla poliitikolla on viime kädessä valta määrittää, mikä milloinkin on pragmaattista.

Suomi on historiansa aikana jatkuvasti etsinyt tuekseen toista suurvaltaa vähentääkseen Venäjän uhkaa. Suomen itsenäisyyden alkuaikoina tämä suurvalta oli Saksa. Kylmän sodan aikana luotiin pakon sanelemana läheiset suhteen Neuvostoliittoon, mutta samalla pyrittiin pitämään yllä yhteyksiä länsivaltoihin. Kylmän sodan jälkeen turvallisuutta haettiin Euroopan unionista, ja Venäjän hyökättyä Ukrainaan vuonna 2022 puolustusliitto Natosta, viime kädessä Yhdysvalloista.

Liittoutuminen suurvallan kanssa voi lisätä turvallisuutta, mutta se voi vähentää myös liikkumavapautta. Tämä näkyi kylmän sodan aikana niin kutsuttuna suomettumisena, tänä päivänä poliittisen johdon varovaisuudessa Yhdysvaltoihin kohdistuvan kritiikin suhteen. Yhdysvallat on paitsi läheinen ja välttämätön turvallisuusliittolainen, myös maa, jota ei voi Donald Trumpin kaudella enää pitää liberaalina demokratiana. Jälkimmäisestä poliittinen johto on nähnyt parhaaksi vaieta.

Yhdysvaltojen muutos on kuitenkin pantu merkille. Sen nykyhallinnon toimet ja lausunnot ovat heikentäneet niin asiantuntijoiden kuin tavallisten suomalaistenkin luottamusta Yhdysvaltoihin Suomen turvallisuuden takaajana. Maaliskuun lopulla julkaistun kyselytutkimuksen mukaan suomalaiset luottavat Yhdysvaltoihin lähes yhtä vähän kuin Kiinaan ja Venäjään.

Suomessa ei myöskään tällä hetkellä ole selvää näkemystä Venäjä-suhteen tulevaisuudesta. Emme tiedä, millaiseksi suhteemme naapuriin pitäisi muotoutua. Pohtimista vaikeuttaa se, että sota Ukrainassa on vielä kesken, emmekä tiedä rauhanneuvottelujen lopputulosta. Tulevaan Venäjä-politiikkaan vaikuttaa väistämättä, miten oikeudenmukaisena ja kestävänä rauhaa voidaan pitää.

Joka tapauksessa tulevan Venäjä-suhteen rakentamisessa ollaan uuden edessä. Suomen vahvan Ukraina-tuen ja Natoon liittymisen takia paluu vanhoihin suhteisiin ei ole mahdollista. Valmiita ratkaisuja ei löydy muualtakaan historiastamme.

Kestävän ratkaisun rakentamista vaikeuttaa suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun vahva konsensuspaine. Kriitikot ovat kutsuneet konsensusperinnettä ”yhden totuuden kulttuuriksi”. Pienen kansan yksimielisyydellä on niin etunsa kuin haittansa. Konsensus on kuitenkin keino, ei päämäärä. Konsensusvaatimuksen myötä tarpeellinenkin kritiikki voidaan esimerkiksi leimata vaaralliseksi oman veneen keikuttamiseksi. Tällöin saatetaan tarrautua konsensuksen nimissä ensimmäiseen ääneen lausuttuun ratkaisuun, vaikka kantavampi linja syntyisi kriittisen keskustelun kautta.
             

Sotilaallisen vallankäytön siiloutuminen estää demokratian toteutumista

Suomessa vallitsee vahva luottamus turvallisuusviranomaisiin. Tämä on tietysti positiivinen asia, sillä se kertoo viranomaisten vastuullisuudesta. Positiivisillakin asioilla voi kuitenkin olla varjopuolensa. Esimerkki tällaisesta on se, miten jotkut ovat verranneet Puolustusvoimia kritiikin ja arvostelun yläpuolella olevaan pyhään lehmään.

Kritiikkiä viime vuosina kasvanutta sotilaallisen vallankäyttöä kohtaan on toki esitetty, mutta sama ei päde sotilaalliseen voimankäyttöön. Tähän vaikuttaa luottamuksen lisäksi myös suomalainen maan tapa salata hyvin laajasti Puolustusvoimien operatiiviseen toimintaan liittyvät asiakirjat.

Salaaminen on tietysti joissakin tapauksissa perusteltua, mutta liiallisena kyseenalaista demokraattisessa valtiossa, joka nojaa avoimeen keskusteluun. Salaaminen voidaankin ymmärtää vallankäytön välineenä: se rajoittaa tehokkaasti sitä, mistä ylipäätään voidaan mielekkäästi keskustella julkisesti.

Ilmeinen esimerkki sotilaallisen vallankäytön epädemokraattisuudesta löytyy siitä, ettei kurjassa taloustilanteessa kärvistelevässä Suomessa juurikaan käydä julkista keskustelua kasvavien puolustusbudjettien käytöstä. Jopa päätökset puolustusbudjettien kasvattamisesta Naton vaatimalle tasolle kuitattiin vähäisellä keskustelulla, vaikka miljardisatsausten rinnalla pohditaan leikkauksia hyvinvointivaltion peruspalveluista. Tämä siitä huolimatta, että hyvinvointivaltio nähdään edelleen Suomessa laajasti perusarvona – jota turvallisuuspolitiikan on määrä turvata.

Mitä tulee sotilaalliseen voimankäyttöön, ei Suomessa vieläkään tiedetä tarkkaan, mitä sotilaamme tekivät esimerkiksi Afganistanissa ja Irakissa. Afganistanin sodan suhteen puolustusministeriön ”nopealla aikataululla” vuonna 2022 tehty selvitys totesi, että ”[o]n selvää, että lähes kahdenkymmenen vuoden kriisinhallintaosallistumisen laajamittaisempi arviointi edellyttäisi mittavamman selvityksen laatimista.” Monissa verrokkimaissamme tämänkaltaiset selvitykset on jo tehty. Irakin sodasta ei toistaiseksi ole julkisuudessa puhuttu juuri mitään.

Ilman kunnollista tietoa on mahdotonta objektiivisesti sanoa, onko viranomaistemme toiminta näissä muissa sodissa ollut luottamuksemme arvoista. On syytä uskoa, että rauhoittavasta viranomaisretoriikan taustalla toiminnassa on edelleen parannettavaa. Siitä kielivät esimerkiksi omat, osin erittäin kriittiset sotilaskokemukseni Tšadissa, ja viimeaikainen tapa hoitaa ilmatilaamme päätyneiden ukrainalaisten droonien torjuntaa. On helppo yhtyä Helsingin sanomissa esitettyyn vaatimukseen, jonka mukaan Puolustusvoimien toimintaa arvioidessa pitäisi olla käytössä ”riippumattomia ja uskottavia toimijoita, joiden ei ole pakko pitäytyä ennalta sovitussa narratiivissa.”

Viime kädessä kyse on politiikan ja asevoimien aina jossain määrin jännittyneestä suhteesta demokratiassa. Suhteesta ja sotilaallisesta päätöksenteosta on tärkeä käydä keskustelua, jotta voidaan varmistaa, että asevoimat palvelevat parhaalla mahdollisella tavalla demokraattisesti päätettyjä tavoitteita.

Useimmissa demokratioissa ja niiden asevoimissa siviili-sotilassuhteet ovat aivan normaali keskusteluaihe. Suomessa niitä ei tietääkseni ole juurikaan edes tutkittu, eikä niistä puhuta miltei lainkaan julkisessa keskustelussa. On mahdollista, että tämä on osaltaan siilouttanut politiikkaa ja sotilasasioita tavalla, joka voi pahimmillaan johtaa molemminpuolisiin väärinymmärryksiin ja huonoihin päätöksiin.

Siiloutuminen johtuu osaltaan siitä, että suomalaiset turvallisuus­politiikkaan erikoistuneet asiantuntijapiirit ovat pienet. Etenkin operatiivisen tason puolustuspolitiikkaan erikoistuneita löytyy Suomessa oikeastaan vain sotilaspiireistä. Tämä selittää osaltaan yksiäänistä turvallisuuspoliittista keskustelua. Siviilipäätöksentekijät eivät tunne sotilaspuolta, joten he luottavat upseeristoon. Viranomaisilta itseltään on luonnollisesti turha odottaa julkista itsekritiikkiä. Sitä voi olla vaikea esittää jopa suljettujen ovien takana.

Joissain maissa julkista turvallisuuspoliittista keskustelua ylläpitävät erilaiset turvallisuus- ja puolustuspoliittiset ajatuspajat. Sellaista on vuosien saatossa ideoitu Suomeenkin. Toteutuksen esteenä on kuitenkin ollut ennen kaikkea puuttuva rahoitus. Rahoitusta löytyisi helpoiten puolustusteollisuudelta, mutta rahoittajan edut vaikuttaisivat luonnollisesti myös ajatuspajan agendaan.

Nykytilanteessa etenkin kova turvallisuuspolitiikka on jäänyt harvojen päätettäviksi. Läpinäkyvyyden puuttuessa on jäänyt epäselväksi, missä määrin maanpuolustuksesta päättävät poliitikot ymmärtävät sotilaallisia asioita.  Emme edes tiedä, miten he ovat pyrkineet ohjaamaan sotilaallista voimankäyttöä varmistaakseen poliittisten tavoitteidensa saavuttamisen.

Moniäänisyyden puute rapauttaa paitsi demokratiaa, myös nyt yhteiskunnallisessa keskustelussa painotettua resilienssiä. Tutkimukset puoltavat näkemystä, että monimuotoisemman joukon tekemät päätökset ovat parempia.

Suomeen tarvitaan pitkäjänteisempää turvallisuuspolitiikkaa

Turvallisuuspoliittisesta keskustelustamme korostuu Suomen selviytyminen suurvaltojen puhureiden keskellä. Samalla usein unohtuu, että turvallisuus­politiikkaa tarvitaan paljon muuhunkin.

Parempaa maailmaa kohti on kuitenkin hankala pyrkiä, jos emme kykene sellaista kuvittelemaan. Jos varaudumme reaktiivisesti vain sotaan, puuttuu turvallisuuspoliittisesta keskustelustamme paitsi pitkäjänteisyys, myös varautuminen rauhaan.

Pitkäjänteisyyden puute on osittain ymmärrettävää. Elämme epävarmuuksien aikaa – joka todennäköisesti jatkuu vielä vuosia. Tällaisena aikana keskustelussa painottuvat helposti reaktiivisuus ja uhat, jopa kauhuskenaariot. Niiden avulla voidaan perustella panostuksia milloin mihinkin. Esimerkiksi puolustusmenojen kasvattamista on vaikea vastustaa, kun vaakakuppiin asetetaan pelko akuutista aseellisesta hyökkäyksestä.

Epävarmuudet vaikuttavat myös siihen, että ulko- ja puolustuspolitiikkaa on yhä vaikeampi erottaa toisistaan. Se voi johtaa vallan keskittymiseen, kuten usein käy sodissa. Näin tapahtui sotiemmekin aikana. Poliittisen ja sotilaallisen johdon voimistuessa heikkeni parlamentarismi.

Toinen epävarmuuksien seuraus on se, ettei sääntöpohjainen kansainvälinen järjestelmä nauti enää entistä arvostusta. Järjestelmä oli Venäjä-suhteiden ohella yksi Sauli Niinistön vuonna 2014 esittämän Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan niin kutsutun jakkaramallin neljästä tukijalasta. Venäjän hyökätessä Ukrainaan helmikuussa 2022 näiden jalkojen nähtiin kärsineen niin kovan iskun, ettei niihin enää ollut luottamista. Luottamusta sääntöpohjaiseen kansainväliseen järjestelmään on sittemmin nakertanut esimerkiksi Yhdysvallat, viimeksi laittomalla hyökkäyksellään Iraniin.

Ei tietysti ole mitään takeita siitä, että 1990- ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen sääntöpohjainen maailmanjärjestys palaisivat. On lisäksi tärkeää tunnistaa, että järjestelmällä oli puutteensa myös näinä vuosikymmeninä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten hyökkäys Irakiin vuonna 2003 oli kansainvälisen oikeuden kannalta laiton.

Mitkään lait eivät tietenkään ole absoluuttisia. Vaikka Suomen lakeja rikotaan, tahtovat useimmat meistä silti pitää niistä kiinni. Puutteineenkin säännöt lisäävät ennakoitavuutta ja täten turvallisuutta. Uhkakuvista huolimatta kansainvälisiä sopimuksia yleensä noudatetaan, koska yhä keskinäisriippuvaisempi maailma ei voisi toimia ilman pelisääntöjä.

Suomelle keskeistä on, että koska lain edessä kaikki ovat tasa-arvoisia, palvelee sääntöperäinen maailmanjärjestys ennen kaikkea pienten valtioiden etuja. Siksi järjestelmän vaaliminen ja vahvistaminen on niin Suomen kuin valtaosan muidenkin maailman maiden ja niiden asukkaiden pitkäaikaisten etujen mukaista.

Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että vahvistamme samalla sotilaallisiin kykyihin perustuvaa pelotettamme. Diplomatia, kansainväliset sopimukset, aseistariisunta ja muu luottamuksen rakentaminen ovat kuitenkin välttämättömiä epävarmuuksien ajan päättämiseksi.

Lopulta on kyse siitä, onko meillä aikaa tai edes mahdollisuutta odottaa, että nykyinen tilanne ehkä joskus paranee? Vai tulisiko Suomen jo nyt ottaa vastuuta paremmasta tulevaisuudesta? Entä mitä vastuunottaminen tarkoittaa käytännössä ja miten se tapahtuu?  Näihin kysymyksiin toivon kuulevani punnittuja vastauksia. Suomalaiset ansaitsevat parempaa turvallisuuspoliittista keskustelua.

Sotatieteiden dosentti Ilmari Käihkö on vieraileva tutkija Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa ja Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulun Sotatieteiden laitoksella. Hänen tutkimuksensa käsittelee demokraattisia siviili-sotilassuhteita, strategiaa ja sotilassosiologiaa. Tämä blogiteksti pohjautuu 25.3. Kallion kirjastossa järjestetyssä Kalevi Sorsa – palkintotilaisuudessa pidettyyn puheenvuoroon.