Miksi Serbian ja Kosovon välistä kiistaa ei ole ratkaistu?
Kosovo itsenäistyi Serbiasta vuonna 2008, mutta Serbia pitää sitä edelleen omana provinssinaan. Väitöskirjatutkija Miro Leporanta avaa kirjoituksessaan, mitä Kosovo oikeastaan tarkoittaa Serbialle, ja miksi maiden välisessä kiistassa on kyse paljon muustakin kuin geopolitiikasta.
Kosovo on alueeltaan noin Uudenmaan maakunnan kokoinen. Se on historiansa aikana ollut osa Osmanien valtakuntaa sekä kahta Jugoslaviaa 1900-luvuilla.
1990-luvun lopulla Kosovo nousi koko maailman tietoisuuteen, kun Serbia hyökkäsi alueelle. Kosovo oli tuolloin vielä osa Serbiaa, mutta Jugoslavian hajoamissotien edetessä vaatimukset provinssin autonomiasta ja itsenäisyydestä olivat kasvaneet. Serbia lopetti aseellisen hyökkäyksen vasta Naton pommitettua Serbiaa. Näistä pommituksista on tullut osa tarinaa Kosovosta.
Belgrad-Pristina-dialogin vaikea vuosi
Serbiaa hallitsee tällä hetkellä itsevaltaisin ottein Aleksandar Vučić. Hänet valittiin pääministeriksi vuonna 2014 ja presidentiksi vuonna 2017.
Vučić on selvinnyt Serbian politiikan huipulla läpi protestien ja monien eri vaalien. Vučić ja hänen puolueensa SNS (Serbian progressiivinen puolue), ovat voittaneet kaikki vaalit ylivoimaisesti vuoden 2012 jälkeen.
Edes syytökset korruptiosta, vapauksien rajoittamisesta tai median haltuunotosta eivät ole kaataneet Vučićia. Hän on osannut hyödyntää sisäpolitiikassa myös kiistoja muiden maiden kanssa. Kosovo onkin merkittävä syy siihen, miksi Vučić on pärjännyt niin pitkään Serbian politiikassa.
Kosovon albaanien ja Euroopan Unionin (EU) vaatimuksista huolimatta Vučićin johtama Serbia ei ole suostunut tunnustamaan Kosovoa. Serbia haki virallisesti EU:n jäseneksi vuonna 2009, ja jäsenyysneuvotteluita on käyty vuodesta 2014 lähtien. Neuvotteluissa on tapahtunut vuosien aikana edistystä, mutta ei läpimurtoa, sillä Kosovon kysymystä ei ole ratkaistu.
EU on fasilitoinut Serbian ja Kosovon välillä maiden pääkaupunkien mukaan kutsuttua Belgrad-Pristina-dialogia, jonka pyrkimyksenä on normalisoida maiden väliset suhteet tuomalla molempien maiden poliittista johtoa yhteiseen pöydän ääreen.
Neuvotteluissa ei olla päästy sopuun, vaikka monenlaisia ehdotuksia on syntynyt. Esimerkiksi vuonna 2018 Vučić ehdotti ratkaisuksi rajansiirtoa Kosovon pohjoisosan ja Serbian eteläosan välillä. Tätä vastustivat sekä Kosovon hallitus, Euroopan Unioni, että Serbian ortodoksinen kirkko, jolle Kosovo on äärettömän merkittävä. Tätä kuvastaa se, että Serbiassa Kosovoa kutsutaan usein lyhenteellä KiM (sanoista Kosovo i Metohija, vapaasti käännettynä Kosovon ja luostarien maa).
Vuosi 2023 on ollut käänteentekevä Belgradin ja Pristinan suhteille. Toukokuussa Kosovon serbienemmistöisissä osissa pidettiin paikallisvaalit, jota Kosovon serbit boikotoivat. Boikotin seurauksena kahden kaupungin pormestariksi valittiin Kosovon albaani, mikä ei miellyttänyt serbejä. Syntyi väkivaltaisia yhteenottoja, ja presidentti Vučić määräsi Serbian armeijan korkeimpaan hälytystilaan. Kansainvälinen yhteisö reagoi ja Nato lähetti rauhanturvaajia alueelle. Yhteenotoissa haavoittui 30 Nato-joukkoihin kuuluvaa henkilöä.
Kesäkuussa EU kutsui Serbian ja Kosovon edustajat keskustelemaan ja rauhoittamaan tilannetta, mutta jännitteet pysyivät yllä. Pöydällä oli esimerkiksi rajoitetun itsehallinnon antaminen Pohjois-Kosovon serbienemmistöisille alueille, eli niin sanotun pohjoisen serbiliittouman luominen.
Syyskuussa Serbian ja Kosovon rajalla puolestaan tapahtui terrori-isku. Puolisotilaallinen serbialainen mies hyökkäsi luostariin, ja neljä ihmistä kuoli. Sekä EU että Nato kokoontuivat rauhoittelemaan tilannetta. Kosovo syytti Serbian hallitusta tilanteesta. Vučić kommentoi hyökkäystä toteamalla, että Serbia on se, joka on tehnyt myönnytyksiä Kosovon suhteen, kun taas hallitus Pristinassa harrastaa etnistä puhdistusta.
Lisäksi Vučić kommentoi Kosovon itsenäisyyttä: ”Voitte vaikka tappaa meidät kaikki. Serbia ei tule koskaan tunnustamaan Kosovoa, iljetystä, joka syntyi Serbian pommituksien seurauksena.” Kosovo kieltäytyi jatkamasta neuvotteluja ennen kuin kansainvälinen yhteisö asettaa Serbialle pakotteita välikohtauksen vuoksi. Belgradin ja Pristinan väliset neuvottelut vaikuttivat ajautuneen umpisolmuun.
Kuitenkin lokakuun puolivälissä Vučić ja Kosovon pääministeri Albin Kurti suostuivat tapaamaan toisensa USA:n ja EU:n edustajien kanssa. Neuvottelujen pohjalta saatiin luotua lauselma, jonka toimenpidelistan avulla tilannetta Pohjois-Kosovossa pyrittäisiin rauhoittamaan. Kosovo allekirjoitti lausuman, mutta Serbia Vučićin johdolla kieltäytyi.
Marraskuun ensimmäisenä päivänä presidentti Vučić ilmoitti, että Serbiassa järjestetään ennenaikaiset parlamenttivaalit joulukuun 17. päivä. Viimeksi vaalit järjestettiin huhtikuussa 2022. On hyvin todennäköistä, että vaalien ennenaikaistaminen on Vučićin keino kääntää huomio pois Kosovosta.
Vaalikampanjoinnin pääteemoiksi on nostettu muita teemoja, ja Kosovon rooli kampanjoinnissa on ollut pieni. Toisaalta Vučić haluaa saada parlamenttiin vielä vahvemman mandaatin taustapuolueelleen, jotta tulevat Kosovoa koskevat päätökset saisivat suuremman tuen.
Kosovon merkitys serbien kansalliselle identiteetille
Tutkija Marko Veković Belgradin yliopiston politiikan tutkimuksen tiedekunnasta korostaa, että Kosovon kysymystä ei ole vielä ratkaistu, koska siinä on kyse paljon muustakin kuin vain maantieteellisestä alueesta. Serbeille Kosovossa on kyse historiasta, myyteistä ja identiteetistä.
Samaa korosti jo vuonna 2011 piispa Teodosije, joka oli nimitetty Kosovon alueella toimivan Raška-Prizrenin hiippakunnan piispaksi. Hänen mukaansa ”Kosovo ei ole vain poliittinen tai alueellinen ongelma. Kosovo ja Metohija on paikka, jossa me serbit olemme tehneet liiton Jumalan kanssa. Tämän liiton takia Kosovoa ja Metohijaa ei noin vain voida menettää. Poliittiset tilanteet ovat muuttuneet, ja tulevat muuttumaan, mutta tämä liitto pysyy”.
Kosovon merkitystä serbialaiselle kansalliselle identiteetille on vaikea selittää tyhjentävästi. Siihen liittyy kuitenkin muutama suuri teema. Ensimmäinen on Kosovo Poljen taistelu vuodelta 1389.
Itse historiallista taistelua kiinnostavampia ovat siitä kehitetyt tarinat ja myytit, jotka saivat kirjallisen muotonsa 1800-luvulla serbialaisen tutkijan Vuk Karadžićin keräämistä kansanrunoista. Suomalaisen Elias Lönnrotin tavoin Karadžić kiersi ympäri kyliä Serbian maaseudulla ja keräsi kertomuksia taistelusta.
Kosovo Poljen taistelun tunnetuin versio sisältää seuraavat elementit: Serbiruhtinas Lazar odottaa lähestyvää Osmaniarmeijaa Kosovo Poljen kentällä. Taistelua edeltävä yönä hänen luonaan vierailee Profeetta Elia harmaaksi haukaksi naamioituneena. Profeetta kertoo Lazarille, että hänellä on kaksi vaihtoehtoa: hän voi joko voittaa taistelun ja saada palkinnoksi maanpäällisen valtakunnan tai hän voi uhrata Serbian valtakunnan osmaneille, ja saada tulevaisuudessa taivaallisen Serbian.
Serbian joukot häviävät taistelun, ja Lazar saa surmansa. Tarina mukailee kahta kristinuskolle merkittävää kertomusta: keisari Konstantinuksen kääntymistä kristinuskoon ja Jeesuksen kuolemaa ristillä. Kosovo Poljen taistelu toimii myös pohjana käsitykselle, että serbit ovat solmineet ”Kosovo-liiton” Jumalan kanssa.
Termi ”liitto” liittyy myös juutalaisuuteen, kansaan, jonka kanssa serbit kokevat hengenheimolaisuutta. Mooseksen tavoin serbitkin ovat solmineet liiton Jumalan kanssa, ja heidät on karkotettu omasta maastaan. Serbien diaspora eli hajaannus on laajaa sekä entisen Jugoslavian alueella, että ympäri maailmaa. Kosovoa kutsutaankin usein ”Serbian Jerusalemiksi”, ja näin myös juutalainen sanonta ”seuraavana vuonna Jerusalemissa” on kääntynyt muotoon ”seuraavana vuonna Prizrenissä”.
Ukraina, Lähi-Itä ja Kosovo
Ukrainan tukemisen suhteen Serbia on tasapainotellut lännen ja Venäjän välillä. Suhteet Venäjään ovat olleet jo pitkään varsin lämpimät. Venäjä on kieltäytynyt tunnustamasta Kosovoa ja näin estää maan pääsyn kansainvälisiin organisaatioihin, kuten Yhdistyneisiin kansakuntiin (YK).
Venäjä tuki Serbiaa 1990-luvun sodissa ja Naton pommitusten aikana, jolloin serbit kokivat läntisen maailman pettäneen heidät. Serbiaa ja Venäjää yhdistää myös slaavilaisuus ja ortodoksinen veljeys.
Venäjän ”syyt” hyökätä Ukrainaan muistuttavat erehdyttävästi syitä, miksi Serbia ei ole tunnustanut Kosovon itsenäisyyttä. Kuten Serbialle Kosovo Poljen taistelu, Venäjälle Kiovan Rus on alue, missä on tapahtunut historiallisesti merkittäviä asioita. Sellainen on esimerkiksi Vladimir suuren kaste vuonna 988.
Virallisesti Serbia on kuitenkin tiellä kohti EU-jäsenyyttä, mikä muun muassa edellyttää siltä EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisten linjojen noudattamista. Serbia ei ole suostunut asettamaan Venäjälle pakotteita, mutta äänesti Venäjän hyökkäyksen tuomitsemisen puolesta YK:n yleiskokouksessa keväällä 2022. Serbia on myös toimittanut Ukrainalle aseita, mikä viittaa siihen, että side Venäjään voisi olla heikentymässä.
Serbian suhteet Israeliin ovat jo pitkään olleet molemmin puolin varsin stabiilit ja hyvät. Israel avasi suurlähetystön Serbiaan heti vuonna 1991, ja Serbia oli puolestaan ensimmäinen Jugoslavian seuraajavaltioista, joka avasi suurlähetystön Israeliin.
Serbian ja Palestiinan suhteet ovat myös olleet erinomaiset, ja Serbia on monesti äänestänyt Palestiinan puolesta YK:ssa. Vastaavastí Palestiina ei ole tunnustanut Kosovoa. Monet serbit kokevat erityistä sympatiaa Palestiinan kansalaisia kohtaan. He kokevat Gazassa asuvien palestiinalaisten aseman ja olosuhteet samanlaiseksi kuin Kosovossa asuvien serbien.
Israel ja Kosovo puolestaan tunnustivat toisensa vasta vuonna 2020. Hamasin ja Israelin sodassa, Israelin julmuuksilla Gazassa sekä Ukrainan sodassa voi nähdä yhtäläisyyksiä Kosovon tilanteeseen. Serbia on kuitenkin onnistunut pitämään sen irrallisena näistä konflikteista.
Serbian näkökulmasta katsottuna Kosovon tilanne on uniikki. Silti globaalissa maailmassa tapahtumat vaikuttavat kuitenkin aina toisiinsa. Venäjän sota Ukrainassa ja Lähi-idän konflikti vaikuttavat pysyvästi siihen, miten muut maat näkevät Kosovo-kysymyksen sekä sen mahdolliset ratkaisut.
Umpikujasta eteenpäin?
Kosovo on samaan aikaan maantieteellinen alue, myytti, historiaa, kulttuuria ja perintöä. Tällä hetkellä se on myös keskeinen osa poliittista vääntöä, jossa Serbian nykyinen hallitus ja erityisesti presidentti Vučić yrittää tasapainotella Euroopan unionin ja Serbian kansallisten intressien välillä.
On myös hyvä muistaa, että nämä kansalliset intressit eivät ole yhtenäiset. Osa serbialaisista on sitä mieltä, että Vučić on tehnyt jo liikaa myönnytyksiä Kosovon suhteen ja pitävät Vučićia jo osana länttä. Nuoremman sukupolven serbien suhde Kosovoon on erilainen, ja monet heistä olisivat valmiimpia suurempiin myönnytyksiin.
Yhden suurimmista esteistä suhteiden normalisoinnille muodostaa Serbian ortodoksinen kirkko, jonka vaikutusvalta Serbian politiikassa ja serbien arkipäiväisessä elämässä on suuri. Kirkolle Kosovo on ikuinen osa Serbiaa.
Ilman Serbian ortodoksisen kirkon myönnytyksiä Kosovo-kysymystä ei saada ratkaisua. Kirkko instituutiona pitää vahvasti yllä serbialaisen Kosovon kertomusta, ja erityisesti Kosovon serbialueilla kirkon rooli paikallisyhteisöissä on vahva. Kirkko toimii ruohonjuuritasolla ja pyrkii perustelemaan sekä teologisilla että historiallisilla teemoilla Kosovon kuulumista Serbiaan.
Tärkeintä olisi luoda tila ja mahdollisuus sille, että Serbian kirkko ja valtio voisivat yhdessä käsitellä omaa historiaansa ja suhdettaan siihen. Kirkon retoriikassa toistuu usein lause ”ilman Kosovoa Serbiaa ei ole olemassa, ilman Kosovoa meitä serbejä ei ole olemassa”.
Tilannetta kuvaa edellä mainitun Vekovićin lausahdus: ”Täällä monille on aivan sama, onko media yhden puolueen hallussa ja onko vapauksia rajoitettu – se, mikä ei ole aivan sama, on se, pysyykö Kosovo osana Serbiaa.”
Monille Serbiaa ei ole ilman Kosovoa, ja he ovat valmiita sietämään sen nojalla paljon. Historiapoliittiset prosessit ovat aikaa vieviä ja vaikeita, mutta eivät mahdottomia. Tämän on osoittanut esimerkiksi Saksa, joka on käsitellyt toisen maailmansodan aikaisia hirveyksiä ja pystyy elämään niiden kanssa.
Olisi pyrittävä siihen, että Serbia pystyisi rakentamaan kansallisen kertomuksensa uudestaan ja sovittamaan sen maailmaan, missä Kosovo on itsenäinen valtio. Sillä sellainen Kosovo on, ja sellaisena se tulee pysymään.
Miro Leporanta (TM, VTM) on nykyajan kirkkohistorian väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Hän on erikoistunut erityisesti uskonnon, nationalismin ja politiikan suhteisiin Kaakkois-Euroopassa.