Sammaloituvatko vierivät kivet
Rockin superstarat ja ikonit eivät alistu siihen, että Donald Trump käyttää vaalikampanjassa heidän musiikkiaan hyväksi.
’YOU CAN’T ALWAYS GET WHAT YOU WANT’ on Rolling Stonesin klassikkokappale, jota Donald Trump on käyttänyt tilaisuuksissaan tunnelman nostattajana, niin kuin muutamaa muutakin yhtyeen hittiä. Se ei ole ollut oikein bändin (seitsenkymppisten) poikien mieleen.
Pari viikkoa sitten Rollarit tekivät tiettäväksi, ettei heidän musiikkiaan ole lupa valjastaa näihin vaalivankkureihin. Samaa ovat jo aikaisemmin sanoneet muun muassa Adele ja Elton John, puhumattakaan Neil Youngista, joka kannattaa avoimesti Bernie Sandersia.
Karkeasanaisimmat terveiset säälittäville, huomionkipeille ja vallanhaluisille pikkumiehille on lähettänyt REMin keulahahmo Michael Stipe: ”Go fuck yourselves!” älkääkä käyttäkö ääntäni ääliömäisiin huijauskampanjoihinne.
Juridisesti ei kuitenkaan ole ihan yksiselitteistä estää musiikin soittamista poliittisissa yhteyksissä, kun esitysoikeuksista on monenlaisia sopimuksia. Ja tuskinpa kenelläkään on erityistä intoa ryhtyä käräjöimään Trumpin kanssa, kun kanta asiaan tulee julkisesti selväksi näinkin.
ROLLING STONES EI VÄLTTÄMÄTTÄ vierasta politiikkaa eikä poliitikkoja. Siinä on oma viehätyksensä, kun vanhat kapinalliset kutsutaan vallan saleihin presidenttien seuraan. Rokkarit ja popparit ovat jo vakiintunut osa Washingtonin viihteellisiä virkaanastujaisseremonioita.
Jos Kuuba-suhteiden avaaminen jää Barack Obaman kauden helmeksi historian lehdille, niin sen ikonina muistetaan maaliskuulta Rolling Stonesin ilmaiskonsertti, joka veti Havannassa puoleensa puolimiljoonaisen yleisön.
Bill Clintonin kanssa bändi meni vielä pidemmälle. Vuoden 2006 kiertueeseen lisättiin New Yorkin Beacon Theatreen pari konserttia, jotka Martin Scorsese dokumentoi elokuvaksi Shine a Light. Hyväntekeväisyyshommia: Bill avasi tilaisuuden, ja tuotot solahtivat Clinton Foundationin tilille.
Varsinainen sydänten murskaaja paikalla oli Hillaryn 87-vuotias äiti Dorothy, joka on tunnustanut olleensa aina heikkona ”noihin pahoihin poikiin”. Nyt hän sai Keith Richardsilta mitä lempeimmän pusun poskelle. Mick Jagger puolestaan jätti ’Sympathy for the Devilissä’ tahdikkaasti väliin säkeistön, jossa Kennedyt murhataan.
JAGGER TAIPUI BEACON THEATRESSA myös poliittiseen korrektiuteen karsimalla ’Some Girlsin’ sanoituksesta, mitä mieltä hän on mustien tyttöjen seksuaalisista käytöstavoista. Toista oli kappaleen ensilevytyksen aikoihin 1978.
Silloin punk oli puskemassa Rolling Stonesin kaltaisia vanhoja pieruja eläkkeelle. Jagger & Richards vastasivat väkevällä katu-uskottavalla lp:llä, joka on kestänyt paremmin aikaa kuin suurin osa 1970-luvun lopun uudesta aallosta.
Kappaleessa ’Respectable’ Jagger ihmetteli kriittisesti, kuinka Rollareista oli tullut yhteiskunnallisesti niin hyväksyttyjä, että he kävivät keskustelua huumeongelmasta presidentin kanssa. Vai oliko suorasukaisessa tekstissä kyse sapekkaista terveisistä vaimolle Biancalle, josta Mick teki eroa. Tulkintakiista elää yhä.
Niin tai näin, rock edusti vielä vastavoimaa ja kuvien rikkomista, siinä missä se nykyään kelpaa minkä tahansa poliittisen siiven populistiseen fiilistelyyn.
SANOTAAN, ETTÄ VIERIVÄT KIVET eivät sammaloidu. Kukin voi itse arvioida, pitääkö tämä paikkansa Rolling Stonesin kohdalla yli 50 bändivuoden jälkeen.
Kauas on joka tapauksessa tultu vuodesta 1965, jolloin Jaggerin nimissä levisi iskulause: ”Me kustaan minne halutaan!” Itä-Lontoon maistraatinoikeus kun oli antanut hänelle soittokavereineen sakot yleisen rauhan rikkomisesta eräällä bensa-asemalla – sekä virallisen muistutuksen ”nuorelle herrasmiehelle epäsopivasta käytöksestä”.
Kolumni on julkaistu Demokraatin kulttuurisivuilla 19.5.2016.