En tiedä, onko Antero Kekkonen jutunkertoja jumalan vai jonkun muun armosta, mutta tarina joka tapauksessa kulkee. Tämän havaitsi toukokuun lopulla, kun Paasitornissa julkaistiin hänen pientä muistelmakirjaansa Ja Vanhakin vallattiin.

Yleisöstä tehtiin ehdotus, että Työväen Arkisto taltioisi Kekkosen tarinointia tulevien sukupolvien ratoksi. Sitä projektia ei kannata jäädä odottamaan, vaan mennä paikan päälle, kun Antsu esiintyy taas jossain livenä. Miehen muistelukset maistuvat paremmin korvan kuin kirjan kautta.

Ei niin, ettei myös lukunautinto olisi hyvä. Kekkonen on kehittänyt persoonallisen tyylin, jossa tarkkaavainen ja monipuolisesti lahjakas nuorukainen asettuu itseironiseen suhteeseen Suomen ja miksei maailmanhistoriankin kanssa.

Haukkavuoren poika hahmotteli pari vuotta sitten lapsuusvuosia Kotkassa tavalla, joka haarukoi herkullisesti työläiskaupungin sosiaalista ja kulttuurista maisemaa. Yleispätevää annettavaa oli muillekin kuin meille, joilla on sukutaustaa Kymenlaaksossa.

Nyt ilmestynyt jatko-osa keskittyy 1960-luvun lopun kirjaviin vaiheisiin. Olen aina ollut hieman kade kaikille, jotka ovat saanet ne noin kaksikymppisenä kokea. Historioitsija minussa tosin muistuttaa, kuinka nuoruuden nostalgia romantisoi ”Vanhan valtaajienkin” kokemuksia.

Sen heille toki mielelläni sallin, ja Kekkonen tuntuu olevan tendenssistä täysin tietoinen. Ja kuitenkin, kirjan sivuilla hyvätkin jutut uhkaavat kutistua vain – hyviksi jutuiksi. Jään joka tapauksessa odottamaan muistelmasarjan jatkoa, etenemistä kultaiselta 60-luvulta kohti synkeää 70-lukua. Vai oliko se jotain muuta?

Taisi olla, ainakin jos Eero Heinäluomalta kysytään. Politiikkaa nuoriso tosin väänsi astetta tosikkomaisemmin, kun sellaiset organisaatiot kuin teiniliitto ja ammattikoululaisten liitto olivat vielä keskeisiä taistelutantereita.

Näihin vääntöihin pääsee kiinni Heinäluoman henkilökuvasta, jonka Heikki Saari on koonnut kansien väliin. Se kartoittaa harvinaiseksi käyvän karriäärin, kuinka maan kenties rautaisimman poliitikon maineeseen on rutinoiduttu työväenliikkeen perinteistä järjestöelämän tietä.

Onhan näitä 70-luvulla karaistuneita politiikan täysverisiä ratsuja yhä muutama mukana, Ben Zyskowiczista ja Ilkka Kanervasta itseensä Paavo Väyryseen. Ja tietysti Erkki Tuomioja, jonka roolin SDP:n historiassa saisi joku analyyttisesti avata.

Tuomioja hiersi kivenä Heinäluomankin kengässä jopa niin, että tämä jätti puolueen puheenjohtajuuden kirvelevän vaalitappion ja yhden kolmivuotiskauden jälkeen. Tuon ratkaisun merkitystä puntaroidaan vielä pitkään, kun SDP:n menestys ei ole oikein onneksi sen jälkeenkään kääntynyt.

Tasavallan vahva mies tarjoaa sen oloisen kuvan, jonka Heinäluoma luultavasti haluaa peilistä nähdä. Sen jälkeen Heikki Saari on ehtinyt julkaista jo Jacob Södermanistakin kirjan, joka vastaa kohteensa muistelmia. Ammattikirjoittajan apu on ollut eduksi, sillä molemmat teokset rullaavat mukavasti.

Jacken menestyksekäs ura todistaa Heinäluomaakin monipuolisemmin ajasta, jolloin yhteiskunnallinen asiantuntijuus ja uudistusmieli löysivät purkautumistiensä ennen muuta sosiaalidemokraattisen liikkeen kautta. Laareissa oli leveyttä, värkeissä varaa.

Sen satoa on nyt runsas muistelmakirjallisuus, joka integroituu tärkeäksi osaksi kansakunnan historiaa. Myös Raimo Kantolan Tulokahinoiden kaprokkimies, joka valottaa pitkän siivun työmarkkinapolitiikkaa ammattiyhdistysjohtajan näkökulmasta.

Pohdittavaksi jää, ketkä kirjoittavat vastaavat muistelukset tästä ajasta?

 

Kolumni julkaistu Demokraatissa 10.6.2014.

Blogikuva Mikko