SDP:n puheenjohtajakilpa gallupien vankina

SDP:N PUHEENJOHTAJATAISTO on etenemässä viimeiselle ja ratkaisevalle viikolle. Antti Rinteen etumatka on tähän asti nähtyjen mittareiden mukaan vahva, mutta molemmat haastajat Timo Harakka ja Tytti Tuppurainen ovat yhä uskottavasti kisassa mukana.

Hyvä niin. Vielä vähän aikaa sitten minultakin kysyttiin joka haastattelussa, onko koko hommassa kyse vain sopupelistä. Että näennäisdemokraattisella junailulla kiillotetaan puolueen kilpeä ja haetaan myönteistä julkisuutta, joka parantaisi sosiaalidemokraattien lähtöasemia kohti kevään kuntavaaleja.

Onhan se totta, että politiikassa pelataan jatkuvasti isompia ja pienempiä ”pelejä”. Mutta kyllä kyyniset journalistit ovat myös ehdollistuneet niitä etsimään ja epäilemään.

Minun silmääni puheenjohtajakilpa on ollut alusta lähtien aito. Antti Lindtmanin sivuun jääminen jättää siihen kysymysmerkin, ellei tahran, mutta muuten kamppailu on ollut korostetun rehtiä ja kenttäkierroksen keskustelut kohtalaisen pirteitä.

Kukaan ei ole halunnut vajota kolmen vuoden takaiseen tunnelmaan. Kiihkeimmillä kannattajilla saattaa toki joskus yhä ”mopo keulia”, mutta lienee lupa odottaa, että SDP selviää tällä kertaa puheenjohtajan vaalista ilman pintanaarmuja syvempiä viiltoja.

Rakenteelliselta tasolta kysymys jäsenäänestyksestä linjattiin marraskuun puoluevaltuustossa niin, että sen ei jatkossa pitäisi enää nousta kiistelyn kohteeksi. Kunhan SDP pitää huolen siitä, että kaikki ymmärtävät äänestystuloksen velvoittavuuden samalla tavalla – erilaisten kombinaatioiden mahdollisuushan on suuri.

Jonkinlainen paradoksi on siinä, että puoluekokousedustajat valittiin jo ennen kuin tiedettiin, mikä olisi asetelma heidän luottamustehtävänsä kenties tärkeimmässä ratkaisussa. Toisaalta näin vältyttiin pitkään vellovalta junttatyöltä, johon SDP:ssä on aina riittänyt harrastusta, tunnetasolla usein kielteisin seurauksin.

EN RYHDY TÄSSÄ RUOTIMAAN Harakan, Rinteen tai Tuppuraisen teesejä ja teemoja, mutta yhteen ongelmalliseen piirteeseen puheenjohtajakamppailussa voinee kiinnittää huomiota nostamatta ketään ehdokasta toisen edelle. Se liittyy puolueen kannatusmittausten käyttämiseen argumenttina kampanjoinnissa.

Rinteen porukoista on esitetty mielellään, kuinka SDP on edennyt nykyisen puheenjohtajan johdolla gallupien kärkeen ja nostanut kannatustaan kuusi, ellei seitsemän prosenttiyksikköä. Haastajien mielestä tuo selittyy ennen muuta oppositioasemalla. Perusporvarihallituksen tunaroidessa sosiaalidemokraattien tulisi nauttia paljon korkeammista luvuista.

Kukin hakee numeromagiaansa mieleisensä vertailukohdan. Rinteen kannalta se on SDP:n kannatuslukujen aallonpohja kesältä 2015, kun vaikkapa Harakan joukoista saatetaan viitata siihen, että Esko Ahon porvarihallituksen aikana 1990-luvun alun lamassa sosiaalidemokraatit huitelivat pitkälti päälle 30 prosentin.

Herää kysymys, kuinka mielekästä väittelyä tämä on. Aikamme gallupit ovat maailmalla osoittautuneet petollisiksi, ja Suomessakin niiden leimaa antavin piirre on se, että kantansa kertomatta jättävien osuus on kasvanut suureksi, noin 40 prosenttiin.

Sitä paitsi puolueet yleensä väittävät kilpaa, että ne eivät juokse gallupien perässä, vaan tekevät arvopohjaisesti pitkäjänteistä politiikkaa, jolle lunastetaan mandaatti vasta vaaleissa. Päivänpolitiikassa väite voi olla naiivi, mutta periaatteeltaan silti oikea.

SDP:n nyt valittavan puheenjohtajan tulee elää ja suunnistaa eteenpäin ennen muuta sen kannatustuloksen kanssa, jonka huhtikuun kuntavaalit puolueelle tuottaa. Sitäkin tullaan vertaamaan eri lukuihin, erityisesti edellisiin eduskunta- ja kuntavaaleihin, mutta myös tämä hetken mielipidemittauksiin.

Tässä mielessä puoluekokoukset kannattaisi jatkossa ajoittaa vaalien jälkeisiin tilanteisiin, jolloin itse kullakin olisi mahdollisuus arvioida puolueen menestystä lahjomattomien lukujen valossa. Näin vaalien alla hyvät kannatusluvut helposti jähmettävät keskustelua johdosta ja suunnasta – ja pahat synnyttävät paniikkia.