Ystävänpäivä on rappioitunutta solidaarisuutta

· Ilkka Vuorikuru

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter

Kaikelle aidolle rakkaudelle tyypillistä on rajojen ylittäminen, transgressio, Francesco Alberoni kirjoittaa teoksessaan Rakastuminen. Sitä ilman rakkauteen ei voi latautua tunnetta eikä sitoumusta, hän väittää. Alberonin ajatus toimii hyvänä johdatuksena siihen, miten ystävänpäivälle tyypillinen teennäisyys on korvannut solidaarisuuden Suomessa.

Keveimmillään ystävyys on performanssi ja kovimmillaan se olet sinä heittäytyneenä ystäväsi ja veitsen väliin. Edellinen edellyttää hyvän maun tuntemista, jälkimmäinen uhrausta. Hyvän maun mukaan ystävänpäivänä muistetaan kavereita, puolisoa ja työkavereita. Siis niitä ihmisiä, ketkä noin muutenkin ovat siinä käden ulottuvilla. Se tekosyy lujittaa omaa sosiaalista verkostoaan ja samalla vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta suhteessa muihin, ei niin kivoihin ihmisiin.

Samanmielisten yhteenkuuluvuus on sosiaalisen todellisuuden rotuhygieniaa. Toisin kuin muodollisessa luokkayhteiskunnassa, hygieniaan perustuva sosiaalinen verkosto erittelee ihmiset paljon näkymättömämmin oikeisiin ja vääriin, puhtaisiin ja likaisiin. Hygienian historiaan liittyy vahvasti moraalin historia ja esimerkiksi 60-luvun kotien jynssääminen kertoi kunnollisen perheen kunnollisesta elämästä – karvapäähipit tulivat kuin tilauksesta rakkauden sanomansa kanssa.

Sosiaalihygienian yhteiskunnassa transgressio on lähes mahdotonta, sillä raja on liukuva tai lähes näkymätön. Milloin sinusta on esimerkiksi tuntunut, ettet kuulu joukkoon, mutta et oikein tiedä miksi?

Alberonin ajatusta jatkaen, rajoja ylittävä – jännitteinen ja merkityksellinen – ystävyys on aina jämerä kohtaaminen. Rakkauteen liittyy aina fyysinen yhtyminen, ja ystävyyteen sisarellinen rakkaus – ja osin tästä johtuen ystävien väliset intiimisuhteet ovat käsitteellisesti sekavia.

Rajat ylittävä ystävyys ei synny itsestään vaan se edellyttää yleensä kummaltakin pientä matkustamista. Ja kun saavutaan perille, ei ole takeita että se kestää ikuisesti, pysyy aina samana, jakaa kaiken tasapuolisesti tai on edes hyveellistä. Koska aito ja rehellinen ystävyys voi johtaa vaikka koko muun elämän romahdukseen ja hengen lähtöön, puhtaiden ja valkoisten lakanoiden hygieniakulttuurimme katselee sitä mieluiten elokuvissa.

Elokuvien lisäksi performanssiystävyyttä varten kehitetään keinotekoisia kriisejä, joissa ihmiset voivat ”ylittää rajansa” tai ”kokea juttuja”. Rockkonsertit (paitsi Motörhead, se on aito), festivaalit ja viihdekulttuuri yleensä käyttää valtavasti energiaa tuottaakseen ekstaattisia kokemuksia ihmisille, ketkä ovat henkisesti impotentteja.

Missä on uhraus? Keinotodellisuuden tuottamat performanssikaverit yleensä häipyvät paikalta kun veri alkaa virrata, mutta uho on aina kova. Solidaarisuus ei ole ystävyyttä, se on taistelukäsite – eikä koskaan muodissa. Solidaarisuudessa on seksiä ja väkivaltaa sopivassa suhteessa.

Sinun ei tarvitse kuulua samaan puolueeseen tai kirkkokuntaan ollaksesi solidaarinen. Solidaarisuus pakottaa ristiriidat esiin, toisin kuin spray-maali, joka tekee siitä hulttionuorten viihdettä.

Solidaarisuus liitetään aivan oikein työväenluokan taisteluun sen omien oikeuksien (ja identiteetin) puolesta mutta usein unohtuu mainita siihen läheisesti liittyvä ilmiö: Porvaristoa on kaikki se, mikä ei luo solidaarisuutta.

Eivät porvarit luo luokkia. Heille on koko työväenluokan historian ajan sopinut parhaiten työväenluokan solidaarisuuden simulointi – mikä Suomessakin on käynnissä. Työmarkkinajärjestöjen neuvottelut eivät eilen epäonnistuneet siksi, että näkemykset eivät kohdanneet vaan siksi, että ne törmäsivät täsmällisesti.

Aitojen jännitteiden tunnistaminen ja kokeminen ovat etääntyneet meistä jo niin kauas, että emme tunnista uutista uutiseksi ellei sitä dramatisoida tietyllä tavalla. Kyse ei ole median vettymisestä tai katsojan ja lukijan kärsivällisyyden aliarvioimisesta vaan elämän huvipuistomaistamisesta.

Aidosti jännitteiset yhteisöt eivät kättele toisiaan varauksetta. Solidaarisuus luo yhteenkuuluvuutta, mikä mahdollistaa yhteisöjen, työntekijöiden, seksuaalivähemmistöjen tai vaikkapa fundamentalistien oman edun tavoittelun. Se johtaa välttämättä yhteenottoon. Haasteena on sen kanavoiminen. Sieltä se kadonnut politiikka ja parisuhteen intohimokin löytyy.

Hyvää ystävänpäivää ja suukko poskelle.

Jaa: Facebook · LinkedIn · Twitter