Kreikan tie, leikkaamisen pakko ja muita talouspolitiikan sumutuksia

Talouspolitiikassa päätöksiä perustellaan usein pakolla, vaikka todellisuudessa on aina mahdollista päättää toisin. Poliittisen talouden tutkija Jussi Systä kirjoittaa, kuinka talouspuheessa pakollisuus onkin ennen muuta väite vaihtoehtoisen päätöksen kestämättömistä seurauksista. Päätösten pakollisuutta tulisi arvioida näiden seurausten kautta. Pakkojen sijaan onkin parempi puhua talouspolitiikan rajoitteista, joita voidaan myös muuttaa. Poikkeuksen muodostavat luonnon asettamat rajoitteet, joiden rikkomisesta aiheutuvat seuraukset ovat oikeasti peruuttamattomia.

Talouspoliittisessa keskustelussa vedotaan usein päätösten välttämättömyyteen. Nyt on pakko leikata, uudistaa tai tehdä rakenteellisia uudistuksia. Viime vuosikymmenien Suomessa välttämättömyyden retoriikka on liittynyt julkiseen velkaantumiseen: se väitetysti pakottaa sopeuttamaan julkisista taloutta.

Esimerkiksi 1990-luvun lamassa leikkauslinjaa pidettiin välttämättömänä, vaikka siitä seurasi muun muassa pitkittynyttä työttömyyttä, joka heikentää julkista taloutta pysyvästi. Lisäksi pitkäaikaistyöttömyys on suuri köyhyyden riskitekijä siinä, missä toteutetut julkisten palvelujen ja etuuksien leikkauksetkin.

Pakolla on toki perusteltu myös muunlaisia päätöksiä. Välttämättömyyden ajatus liittyy esimerkiksi ekologiseen kriisiin vastaamiseen. Ilmastotoimia vaativissa mielenosoituksissa on huudettu slogania ”nyt on pakko”. Nopeiden ilmastotoimien pakollisuudesta katastrofin välttämiseksi on myös vahva tieteellinen konsensus.

Silti esimerkiksi Petteri Orpon hallituksen talouspoliittista linjanvetoa ja myös laajemmin julkista talouspoliittista keskustelua on hallinnut pikemmin menoleikkausten kuin ilmastotoimien välttämättömyys. Tämän kevään kehysriihessä hallitus perusteli säästöpäätöksiään velkaantumisen ohella Euroopan unionin (EU) alijäämäsäännöllä, joka sen mukaan pakotti leikkauksiin ja veronkorotuksiin.

Pakkoja on siis erilaisia, eivätkä ne kaikki ole tieteellisen tiedon valossa yhtä hyvin perusteltuja. Käsittelen tässä tekstissä talouspolitiikan pakkoja. Missä määrin talouspolitiikassa on pakkoja ja mistä niihin vetoaminen kertoo?

Vaihtoehtoja on – ovatko ne perusteltuja?

Usein sanotaan, että politiikassa on aina vaihtoehtoja. Tästä näkökulmasta pakkoja ei siis ole. Vaikka tämä on totta, tärkeämpää on kuitenkin eri vaihtoehtojen konkreettinen tarkastelu. On kysyttävä, mitä vaihtoehtoisista politiikkatoimista seuraa. Pakkoon vetoaminen viittaakin siihen, että valitusta linjasta, kuten leikkauksista, lipeämisellä on haitalliset – jopa katastrofaaliset – seuraukset. Esimerkiksi velkaantumisesta voi seurata maksukyvyttömyys sen tuomine haittoineen.

Hallitus siis perusteli kevään 2024 kehysriihen lisäsopeutuksia EU:n liiallisen alijäämämenettelyn välttämisellä. Sopeutuksella painettiin Suomen vuoden 2025 ennustettu alijäämä suhteessa bruttokansantuotteeseen alle kolmen prosentin kipurajan, joka voi laukaista alijäämämenettelyn seurauksineen. Juhannuksen alla valtiovarainministeriö tiedottikin komission päätöksestä, jonka mukaan Suomi on välttämässä menettelyn ainakin tällä erää. Sen sijaan komissio ehdotti siihen seitsemää muuta EU-maata Ranska mukaan lukien. Päätöksen tosiasialliset seuraukset näille maille jäävät nähtäväksi.

Myös Suomen tilanne voi vielä muuttua, sillä komissio ilmoitti samalla, että se seuraa Suomen tilannetta ja palaa asiaan syksyllä. Nähtäväksi jää, mikä merkitys on sillä, että taloustilanne näyttää heikentyneen komission arvion jälkeen. Valtiovarainministeriön päivitetyn talousennusteen mukaan Suomen alijäämä on kuin onkin ylittämässä kolmen prosentin rajan niin tänä kuin ensi vuonna lisäsopeutuksesta huolimatta.

Lopputuloksella ei kuitenkaan ole välttämättä suurta merkitystä Suomen maksukyvyn kannalta. Useat asiantuntijat ovat todenneet, että pelko alijäämämenettelystä ja etenkin sen seurauksista oli liioiteltu tai jopa turha. Menettelyn ehdot eivät myöskään velvoita niin suureen sopeutukseen kuin mistä kehysriihessä päätettiin. Lisäksi sopeutukset olisi voitu tehdä myös toisin. Nyt sen kohteena olivat ennen muuta pieni- ja keskituloiset, kun taas kaikkein suurituloisimmat pääomien omistajat saivat jopa ylimääräisen verohelpotuksen.

Kreikan tiessä on kyse populistisesta uhkakuvien maalailusta

”Pakollisten sopeutusten” vaihtoehtona on valtiovarainministeriä myöten peloteltu jopa ajautumista niin sanotulle Kreikan tielle. Sillä viitataan siihen, että Kreikka ajautui maksukyvyttömyyteen vuonna 2010. Seurauksena muut EU:n jäsenmaat yhdessä Euroopan keskuspankin (EKP) ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) kanssa järjestivät sille hätälainoja. Lainojen ehtona oli tiukka talouskuri, joka johti tavallisten kreikkalaisten hyvinvoinnin katastrofaaliseen laskuun.  

Kreikan tiessä on kuitenkin kyse enemmänkin populistisesta uhkakuvien maalailusta, sillä Kreikan tilanne finanssikriisissä eroaa nyky-Suomesta kuin yö ja päivä. Suomessa ei ole samanlaista korruptio-ongelmaa ja täällä velkaantuneisuus on edelleen huomattavasti Kreikkaa alempaa (ks. kuvio 1). Suomen velka-aste on myös alle niin EU:n kuin lähimpien verrokkien eli euroalueen keskiarvon.

Velka-asteita olennaisempaa on kuitenkin se, että Suomen maksukyky on kunnossa myös markkinoiden mielestä: Suomen suhteellinen korkotaso on pysynyt verraten matalana ja vakaana suhteessa muihin maihin jo kauan (ks. kuvio 2). Kreikan tilanne finanssikriisissä oli aivan toisenlainen, sillä siellä valtion pitkien lainojen korot nousivat useiksi vuosiksi 10–20 prosenttiin, kun Suomessa korot ovat pysyneet alle kolmessa prosentissa. Tiukkaa talouskuria ei myöskään olisi ollut pakko asettaa Kreikalle myönnettyjen hätälainojen ehdoksi. Lukuisien arvioiden mukaan leikkauspolitiikka ei nimittäin edes parantanut Kreikan taloudellista tilannetta, vaan ajoi sen syvempään lamaan.

Yhteiskunnalliset rajoitteet ovat neuvoteltavissa uudelleen – toisin kuin luonnon asettamat rajoitteet

Talouspolitiikassa ei siis ole varsinaisia pakkoja vaan pakko-sanan käytöllä vedotaan päätösten haitallisiksi katsottuihin seurauksiin. Pakkojen sijaan olisikin täsmällisempää puhua rajoitteista. Rajoitteiden tarkastelussa on syytä ottaa huomioon kaksi asiaa.

Ensinnäkin rajoitteiden sivuuttamisesta aiheutuvat seuraukset ovat eri asteisia. Esimerkiksi alijäämämenettelyyn joutumisen seuraukset ovat huomattavasti lievempiä kuin rahoitusmarkkinoiden luottamuksen menettämisen seuraukset Kreikan tapauksessa ovat olleet.

Lisäksi on syytä huomioida, että kaikilla vaihtoehtoisilla päätöksillä on eriasteisia rajoitteita. Esimerkiksi sopeutuksella on myös negatiiviset seurauksensa. Tällöin tulee punnita, onko tärkeämpää pitää kiinni esimerkiksi menoja tai velkaantumista hillitsevistä rajoitteista, vaikka se johtaisi negatiivisiin seurauksiin toisaalla. Esimerkiksi koronapandemian aikana meno- ja velkarajoitteet laitettiin sivuun niin Suomessa kuin koko EU:ssa, koska pandemiaan vastaaminen nähtiin tärkeämmäksi. Tästä valinnasta ei seurannut rahoitusvaikeuksia ja päätös hillitsi pandemian haittoja myös taloudelle, joten sitä voi pitää tarkoituksenmukaisena.

Toiseksi rajoitteiden luominen on myös vallankäyttöä, jolloin niitä voidaan tarvittaessa muuttaa. Esimerkiksi EU:n alijäämämenettely on osa poliittisia valtasuhteita heijastelevaa sopimusta, jolla on haluttu rajoittaa valtioiden velanottoa. Eri toimijoilla on kuitenkin erilaiset mahdollisuudet rajoitteiden muuttamiseen. Valtio – tai tarkemmin sanottuna eduskunnan enemmistöä edustava hallitus – kykenee muuttamaan lainsäädäntöön perustuvia rajoitteita, mutta ei yksinään esimerkiksi EU:n säädöksiä tai kansainvälisen talouden liikkeistä aiheutuvia seurauksia. Myös EU-sääntelyyn ja kansainvälisiin rahoitusmarkkinoihin voidaan kuitenkin vaikuttaa, jos riittävä määrä maita niin päättää.

Poikkeuksena sääntöön voi pitää luonnon aiheuttamia peruuttamattomia rajoitteita. Yhteiskunnalliset rajoitteet, kuten talouspolitiikan säännöt ja markkinoiden päätökset, joihin säännöillä pyritään vaikuttamaan, koostuvat ihmisten ja yhteisöjen välisistä sopimuksista ja ovat siten periaatteessa milloin tahansa neuvoteltavissa uudelleen.

Myös luontoon voidaan vaikuttaa poliittisilla päätöksillä. Luonnonlakien kanssa ei kuitenkaan voi neuvotella samalla tavalla, sillä ympäristön muutoksen seuraukset voivat olla peruuttamattomia. Siten ilmastonmuutoksen ja luontokadon sekä muiden ekologisten kriisien aiheuttamat rajoitteet niin talouspolitiikalle kuin koko ihmiskunnalle ovat luonteeltaan erilaisia rajoitteita kuin lainsäädännölliset tai taloudelliset rajoitteet. Lainsäädäntöä voidaan muuttaa ja talous järjestää uudelleen, mutta ilmaston lämpenemistä ja luontokatoa tai lajien sukupuuttoja ei voida peruuttaa, jos niitä ei ajoissa hillitä.

Tietenkin myös ekologisiin kriiseihin vastaamiseen liittyy politiikkaa eikä ole vain yhtä politiikkalinjaa, jolla ekologisesti kestävää yhteiskuntaa voidaan rakentaa. Myöskään ilmastotoimet ja muu ekologiseen kestävyyteen tähtäävä politiikka ei ole pakollista siinä mielessä, että on mahdollista jättää toimet tekemättä. Tekemättä jättämisellä on kuitenkin väistämättä vakavia seurauksia. Viime kädessä sekin on arvovalinta, missä määrin maapallon ja lajien tuhoutumista siedetään.

Luonnon tuhoutuessa mennään kuitenkin jossain vaiheessa rajan yli, jossa edes ihmisarvoinen elämä ei ole enää mahdollista, ei ainakaan kovin monille. Juuri sen turvaamista on perinteisesti pidetty politiikan perimmäisenä tavoitteena – tai rajoitteena – joka ilmenee niin Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuksien julistuksesta kuin Suomen perustuslaista. Sen vuoksi on myös tärkeää tunnistaa rajoitteiden hierarkia. Luonnon asettamat rajoitteet ovat hierarkiassa ylimpänä, koska niin ihmisoikeudet kuin talous ovat lopulta luonnolle alisteisia.

Edistyksellisen politiikan tulisikin heijastaa rajoitteiden hierarkiaa niin, että ekologisiin kriiseihin vastaaminen menee julkisen velkaantumisen vähentämisen edelle. Lisäksi myös yhteiskunnallisten, luotujen, rajoitteiden tulisi lukita politiikkaa ekologisesti kestävälle polulle. Meidän pitäisikin puhua enemmän siitä, miten vaikkapa EU:n päästötavoitteita saadaan sitovimmiksi ja kestävämmälle tasolle pitäen samalla kiinni sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.

Miten pakkoretoriikkaan tulisi suhtautua?

Kun poliittisessa puheessa vedotaan pakkoon, on hyvä kysyä, mihin puheella pyritään. Pakkoon vetoaminen voi olla myös epärehellistä.

Ensinnäkin pakkoja saatetaan liioitella, kuten esimerkiksi Kreikan tiellä pelottelun tapauksessa. ”Pakon” tosiasiallisuutta pitääkin arvioida päätösten ja niiden vaihtoehtojen seurausten kautta, sillä pakkopuhe saattaa liittyä siihen, että valittu päätös on kiistanalainen. Pakkoon vetoamalla voi väistää ikävät kysymykset omien valintojen ilmeisen haitallisista seurauksista.

Lisäksi tulee kysyä, mistä vaihtoehtoisen päätöksen haitalliset seuraukset johtuvat, ja mitä ”pakosta” puhuva haluaa asialle tehdä. Pakkoon saatetaan vedota ilman, että itse pakkoa edes haluttaisiin poistaa tai lieventää. Tällöin pakkoon vetoamisella tarkoitetaan itse asiassa sitä, että vaihtoehtoisesta päätöksestä rangaistaan ja hyvä niin. Rehellisempää olisi tällöin pakkoon vetoamisen sijaan perustella, miksi kannattaa näitä rangaistuksia – oli kyse sitten alijäämäsäännöstä tai menoleikkauksista.

Esimerkiksi alijäämäsäännöstä kiinnipitäminen voi johtaa eurokriisin aikana tehtyjen virheiden toistamiseen eli lyhytnäköisiin leikkauksiin. Se voi myös estää tarvittavien investointien tekemistä vihreään siirtymään sekä lisätä köyhyyttä. Alijäämäsääntöön vetoavan tulisikin pystyä perustelemaan, miksi siitä kannattaa pitää kiinni näistä seurauksista huolimatta.

Jussi Systä on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Systän väitöskirja kuuluu poliittisen talouden tutkimuksen alaan ja käsittelee finanssipoliittisia neuvostoja.

Kuva: Kansainvälinen ilmastoviikon mielenosoitus eduskuntatalon edessä 27.9.2019. Kuvaaja Hannu Häkkinen (Museovirasto, CC BY 4.0).